Kolumni / Tuula-Liina Varis
Sadetta ja ukkosta oli luvattu, joten Lohengriniin varustauduttiin hyvin. Matkassa oli sateenvarjoa ja sadeviittaa, kumisaappaatkin, ja Savonlinnasta hankittiin marketista yksi sontikka ja pari kaapua lisää. Varjot saatiin hädintuskin auki, mutta kaavut jäivät pakkauksiinsa, kun räjähdysmäinen kaatosade lankesi parahiksi linnaan kulkevan katkeamattoman yleisövirran päälle. Vettä tuli kuin olisi ämpäristä kaadettu.
Kastuimme läpikotaisin. Näyttämöllä tehtiin urotekoja, mutta niin tehtiin katsomossakin. Neljä ja puoli tuntia Richard Wagneria läpimärissä vaatteissa oli kulttuurinen uroteko, jota en hevin ylitä. Enkä haluaisi toistaa, sen puoleen. Ei uskoisi, miten mahdottomat määrät vettä puuvillatrikoinen vaate voi imaista sisäänsä parissa minuutissa. Ruumiinlämpö ei sitä muutamassa tunnissa haihduta.
Me varttuneet naiset olemme suomalaisen kulttuurin suurimpia sponsoroijia, sen tuki ja turva, henki ja elämä.
Oopperaelämys Olavinlinnassa vaatii muutakin kestävyyttä, sillä pitkien näytösten aikana pullahtaa taatusti kupla otsaan. Kun suurin osa väliajasta menee katsomosta ulos purkautumiseen ja toisaalta katsomoon palaamiseen, niin loppu tahtoo kulua vessaan hakeutumiseen ja vessajonoissa seisomiseen. Se vaatii ketteryyttä. Ensin on kiivettävä ylös, sitten alas portaita, joiden askelmat pahimmillaan ovat puolimetriset ja vailla molemminpuolisia kaiteita. Tänä vuonna sain nauttia väliaikaskumppaa kongressisalissa, ja kuvittelin fasiliteetteihin pääsyn siellä helpommaksi. Katit! Toilettiin johtivat kaiteettomat kiviset kierreportaat, joilla tungeksi hätänsä ahdistamia naisia. Tein elämäni nopeusennätyksen kellarikerroksen naistenhuoneeseen ryntäämisessä; siellä ei sentään tarvinnut jonottaa tarrautuneena kynsistään kiviseinään kuin lepakko.
Mutta mitäpä ei ihminen kärsisi taiteen vuoksi. Ja olihan Lohengrin oma superelämyksensä. Savonlinnan esitys on saanut loistavat arvostelut, eikä syyttä. Musiikki oli vaikuttavaa, solistit häikäisevät. Aika ei tullut pitkäksi, ja välillä unohtuivat märät vaatteetkin, sillä näyttämöllä todella pantiin tapahtumaan.
Wagnerin oopperoihin modernin katsojan on syytä varustautua hyvällä huumorintajulla, sillä säveltäjän itsensä tekemissä libretoissa ei ole päätä eikä häntää. Lohengrinkin oli lastattu kaikella mahdollisella mytologisella tavaralla Graalin maljasta lähtien, ja esityksen toteuttajat olivat tehneet parhaansa täyttääkseen näyttämön tähän ylikyllästettyyn jumalhämärään sopivalla krääsällä. Oli vaakunaa, miekkaa, kypärää ja haarniskaa, ristiä ja hirsipuuta, mutta toisaalta myös konepistooleita, avaruusasuja (!), minimekkoja, jakkupukuja ja tyllihameita, alkeellisia maalauksia, videokuvaa…
Mutta miksi Lohengrin hääyönä kiskoi aviovuoteesta silkkiset lakanat ja levitti tilalle muovikalvoa?
Vanhan teutonin naiskuva kyllä kävi selväksi. Naisia on tasan kahta lajia: pirulta riivattuja kaameita ämmiä, jotka ovat miehen elämässä pahan alku ja juuri, ja toisaalta hömelöitä neidonpullukoita, joita voi vedättää miten tahansa.
”Kyllä Nabokov nauttisi”, kuiskasi mies vierelläni. Nikolai Gogolista tekemässään esseeteoksessa Vladimir Nabokov analysoi pirullisesti venäläistä poslostin käsitettä. Sana vastaa suunnilleen saksalaista kitschiä. Nabokovin mielestä poslostin huippu on rakastaja, joka häärii kuutamoöisellä lammella tekojoutsenen kanssa tehdäkseen vaikutuksen rakastettuunsa. Myös Lohengrinin tarinassa öisissä lammissa lipuvat ja ihmetekojen välikappaleina toimivat joutsenet ovat keskeinen elementti.
Mutta kyllä minä nautin. Ihan oikeasti. Vaikka vaatteet olivat märkinä vielä kotimökille päästyäkin.
Edellisellä viikolla olin nauttinut toisenlaisista taide-elämyksistä Kajaanin Runoviikolla, aloitin Vysotskilla ja lopetin Dostojevskiin. Runoviikon taiteellisena johtajana oli ensimmäistä kesäänsä Taisto Reimaluoto, tuo armoitettu teatterintekijä. Taiteellinen taso oli yhtä tinkimätön kuin edeltäjilläkin, ihanilla naisilla Sina Kujansuulla ja Kirsi-Kaisa Sinisalolla.
Runoviikon taso on korkea, mutta silti ihmetyttää, miten vuodesta toiseen sen kymmenet tapahtumat onnistuvat keräämään salit täyteen päivästä toiseen. Jo etukäteen loppuunmyytyjä esityksiä oli tänä vuonnakin monta. Huomattava osa yleisöstä tulee Kainuuta kauempaa. Esitykset eivät ole ilmaisia, ja majoituskin maksaa, joten täysipainoinen Runoviikolle osallistuminen edellyttää aika tuntuvaa taloudellista panostusta.
Erityisesti merkille panemattakin huomaa, että jos me keski-ikäinen ja sitä vanhempi naisväki emme kansoittaisi katsomoita ja raahaisi vielä miehiämmekin mukaan, nurin menisivät niin oopperajuhlat kuin runoviikotkin. Monista muista korkeataiteellisista kulttuuritapahtumista puhumattakaan.
Tämän naisväen kulttuuriharrastuksia ei suinkaan sponsoroida julkisista varoista, kuten harhauttavasti on esitetty. Suomalaisen kulttuuriajattelun kummallisuuksiin kuuluu sen sijaan tämän yleisönosan väheksyntä. Meillä nimittäin halutaan yleisöksi nimenomaan niitä, joita ei kiinnosta pätkääkään ja väheksytään niitä, jotka ovat oikeasti kiinnostuneita. En ole koskaan ymmärtänyt, mikä logiikka tässä ajattelussa piilee.
Me varttuneet naiset olemme suomalaisen kulttuurin suurimpia sponsoroijia, sen tuki ja turva, henki ja elämä. Esiintyjille olemme parasta mahdollista yleisöä, aidosti harrastuneita ja siksi asiantuntevia. Järjestäjien kannalta olemme ihanne: meillä on sen verran rahaa, että pystymme käyttämään oheispalveluja ja ostamaan levyjä, kirjoja, teepaitoja ja muita tuotteita. Me tuomme rahaa, emme vie: osaamme panna roskat roskikseen, emme särje paikkoja emmekä oksentele ja kuseskele pitkin nurkkia.
Kirjoittaja on joensuussa asuva kirjailija.
lehti 