Juttu julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 5.11. 2005. Elokuva Riot On! Yle Teemassa lauantaina kello 21.54.
Maailman suurimmatkin yhtiöt ovat valmiita rahoittamaan päättömiä hankkeita, jos niille esitellään pokkana näkymä uudesta suurbisneksestä. John Hakalax kertoo, miten suomalaiset tekivät tempun vajaat viisi vuotta sitten it-buumin aikana.
Oikeastaan maailmanlaajuisten suuryhtiöiden olisi pitänyt haistaa palaneenkäryä jo suomalaisen yhteistyökumppanin nimen perusteella. Riot Entertainment. Siis Mellakka Viihde!
Mutta eivät ne aavistaneet mitään. Nokia Ventures, mediamoguli Rupert Murdochin yhtiö sekä Bushin ja bin Ladenin perheiden yhdistämä Carlyle Group sijoittivat miljoonia euroja tuleviin maailman valloittaviin kännykkäpeleihin, jotka olivat olemassa vain kuuden suomalaisen nuoren miehen höyrypäisissä unelmissa.
Alkuvaiheessa sijoittajat oikein usuttivat riotilaiset polttamaan rahaa.
Riot-E -yhtiön perustajat eivät tienneet teknologiasta juuri mitään. Kovassa tohinassa tuli luvattua kansainvälisille bisnesmiehille mullistavia mobiilisovellutuksia, jotka eivät olleet teknisesti edes toteutettavissa.
Suurilla lupauksilla, erinomaisella supliikilla ja Suomen vallankumouksellisella kännykkämaineella ratsastanut, maaliskuussa 2000 perustettu Riot Entertainment keräsi riskisijoittajilta 21 miljoonaa euroa.
Rahoilla yhtiön perustajat palkkasivat firmaan sukulaisiaan, viettivät Hollywood-elämää suomalaisittain ja järjestivät kaiken kaikkiaan kaksi vuotta jatkuneet villit juhlat, joissa firman 25 luottokortilla ostettiin erilaisia nautintoaineita, strippareita ja ulkomaanmatkoja.
Alkuvaiheessa sijoittajat oikein usuttivat riotilaiset polttamaan rahaa. Kulissien piti olla kunnossa ja siksi yhtiö vuokrasi toimitiloikseen kuusi kerrosta Helsingin keskustasta Unioninkadulta. Työntekijöitä piti olla paljon ja yhtiöön palkattiinkin yli sata henkilöä alle puolessa vuodessa, usein löyhin perustein.
Varsinaisia koodausalan ammattilaisia olikin vaikea löytää, elettiinhän silloin kuuminta it-buumia. Ratkaisuna yhtiön työntekijöille maksettiin 10 000 markan löytöpalkkio jokaisesta sinne palkatusta ammattilaisesta.
Stand up -komiikka bisneksen keinona
Riot-E teki konkurssin helmikuussa 2002 ja jätti jälkeensä 3,2 miljoonan dollarin velat.
Tämä suomalainen tositarina on hurjempi kuin parhaatkaan Hollywoodin puhalluselokuvat. Se on ikuistettu dokumenttielokuvaan Riot On!, joka esitetään lauantaina 4. helmikuuta Yle Teemassa.
Jotta tarina olisi täydellinen, elokuvan on tuottanut Riotin myyntimiesten eturiviin kuulunut John Hakalax, yksi yhtiön perustajakuusikosta. Hän myös esiintyy filmillä tarinan pääkertojana, ja oikein hykertelee, hehkuttaa ja retostelee sillä kaikella, mitä tuli tehtyä.
Elokuvan ohjaaja, Riotin content expertinä toiminut Kim Finn kuvasi Hakalaxin epäsovinnaista myyntistrategiaa City-lehdessä näin:
”Suomeen lennätetyt Hollywood-studioiden pomot kuten New Line Cineman markkinointikiho Gordon Paddison eivät olleet tottuneet siihen, että kaupanhieronnan ohessa vastapuoli juo itsensä kovaan humalaan, pyrkii totaalisen epäkorrektin stand up -komiikan keinoin nöyryyttämään yhteistyökumppaneitaan, heittelee näiden naamalle ja rinnuksille punaviiniä keskustelun muuttuessa epämieluisaksi ja patsastelee saunomisen jälkeen ilkosen alasti.”
Mutta kansainväliset sijoittajat ja viihdepomot luottivat näihin miehiin, luottihan heihin maailman suurin matkapuhelinvalmistajakin, ja matkapuhelinten sisältöpalveluissa uskottiin olevan bisneksen tulevaisuus.
Pitää muistaa, että 1990-luvun lopulla kaikki maailman johtavat lehdet kävivät tekemässä Suomessa juttuja siitä, mitä on tulevaisuus. Suomessa tulevaisuutta elettiin jo, koska täällä melkein kaikilla oli kännykkä ja pikkulapsetkin lähettelivät toisilleen tekstiviestejä. Ei sellaista ollut Amerikassa.
Ahneus bisneksen käyttövoimana
John Hakalax on erikoinen mies. 1990-luvulla hän tuotti joukon dokumenttielokuvia, joissa käsiteltiin mm. väkivaltaa Venäjän armeijan sisällä ja koulutettujen miesten kokemuksia äkillisestä työttömyydestä lama-Suomessa.
Dokumentteja Hakalax tuottaa nytkin. Riot On! -elokuvan lisäksi häneltä on jo nähty dokumentti, joka kertoo itämaisten taistelulajien pimeästä puolesta ja valmisteilla on elokuva keski-ikäisestä äidistä, joka etsii skeittailuun hurahtanutta poikaansa lajin alakulttuureista Barcelonassa.
Mutta siinä välissä John Hakalax teki parin vuoden tutustumisretken bisneksen ihmeelliseen maailmaan.
Riot On! -elokuvassa Hakalax kertoo tarinoitaan kuin synnynnäinen showmies. Ja sellainen hän on luonnossakin. Uuden BMW:n omistaja ostaisi tältä mieheltä käytetyn rättisitikan.
Kaikesta hypetyksestä huolimatta dokumenttia voi katsoa myös kapitalismikritiikkinä (joksi tekijät sitä tuskin ovat kuitenkaan tarkoittaneet): näin heppoisilla eväillä kaikkein suurimmatkin yhtiöt tekevät rahoituspäätöksiään, jos tarjolla on uskottavasti esitetty näkymä ja tarina tulossa olevista jättiläisvoitoista.
John Hakalax sanoo, ettei hän erityisemmin viihtynyt bisnesmaailmassa, kaikesta hauskanpidosta huolimatta.
Bisnes perustuu hänen mukaansa ahneuteen. Pyramidin yläpäässä olevat haluavat hevosranchin tyttärelleen ja itselleen taloja ja veneitä ympäri maailmaa.
Hakalax näkeekin asian niin, että rikkauksien toivossa kumpikin osapuoli, yhtiön perustajat ja rahoittajat, käyttivät toisiaan hyväkseen.
Rahamiehet ovat tylsistyneitä
Suuryhtiöiden maailma on John Hakalaxin mielestä yksinkertaisesti tylsä ja rahaa tekevät ihmiset tylsistyneitä.
– Tietyllä tavalla he tarvitsivat meitä. Mä yritin olla sitten viihdyttämässä ja puhumassa rivoja ja sellaista, mitä ei saisi sanoa. Mutta ne eivät paljoa antaneet. Siis rahaa ne antoivat, mutta muuten oli tylsää, mielikuvituksetonta väkeä.
– Luulen, että osasyy siihen, miksi maailma on tällainen, on se, että ne hakevat vain lukuja eikä niillä ole fiilishommaa, hän pohtii.
Fiiliksen huippua bisnesmiehille edustaa Hakalaxin käsityksen mukaan elokuva Poliisiopisto 6.
John Hakalaxista itsestään oli tulla diplomi-insinööri, mutta tältä maailmalta hän pelastautui alkamalla elokuvatuottajaksi, ja hän halusi olla nimenomaan itsenäinen, independent (Hakalaxin puheissa vilisevät englanninkieliset sanat).
Mutta kun tuli tilaisuus olla mukana perustamassa Riot Entertainmentia, Hakalax päätti myydä sielunsa pirulle pariksi vuodeksi.
Megabrändejä ja Mobuddy
John Hakalax vakuuttaa, että alussa tarkoitus oli tehdä oikeasti maailman johtava kännykkäpeliyhtiö. Rikastumisen mahdollisuus ei edes ollut mitään huuhaata, myytiinhän pian Riot-E:n perustamisen jälkeen suomalainen kännyköiden soittoääniä, niitä piipityksiä, valmistanut Iobox Espanjaan 230 miljoonalla eurolla.
Riotin liikeidea perustui tekstiviesteillä toimiviin palveluihin ja peleihin. Muutamakin penni jokaisesta tekstiviestistä olisi tarjonnut hirmusummia yhtiölle, jos tuotteet olisivat lähteneet lentoon.
Eikä tuotteissa ollut sinänsä mitään vikaa, ainakaan teoriassa. Lämmittelynä Riot-E toteutti 7 Päivää -lehdelle tekstiviestiäänestyksen kuumista poliittisista aiheista. Kansa sai vastata kyllä tai ei esimerkiksi kysymykseen, saako Suomen presidentti elää avoliitossa.
Tämä oli kuitenkin pähkinöitä. Pian Riot-E solmi sopimuksia Hollywoodin megaelokuvien pelioikeuksista. Siis todellisten megaelokuvien, kuten Bridget Jonesin päiväkirjojen, X-Menin ja Taru Sormusten herran oikeuksista. Jälkimmäisestä neuvoteltaessa jopa John Hakalaxia jännitti, koska hän ei tiennyt aiheesta mitään muuta kuin mitä oli kirjan takakannesta lukenut.
Pelejä markkinoitiin upeilla mainoksilla. Ne olivat kuin Hollywoodin elokuvien trailerit, mainosfilmit. Mutta itse pelit olivat alkeellisia ja epäkäytännöllisiä. Oikeastaan pelejä olikin vain yksi, kännykkämuunnos aiheesta kivi, paperi ja sakset, jota myytiin eri nimillä.
Paperilla Riot-E:n suurin innovaatio oli kännykkätamagotchi, veikeä hahmo nimeltä Mobuddy. Nokiassa laskettiin olennon arvoksi 2,5 miljardia dollaria.
Kun valopääjohtajat sitten antoivat Mobuddyn suunniteltavaksi varsinaisille tietotekniikan ammattilaisille, kävi ilmi, ettei sellaista voitu teknisesti toteuttaa.
We are big in Hongkong
Yhtiön alussa oli pakko painaa menemään ja yrittää saada diilejä aikaiseksi, John Hakalax kertoo.
– Mulla oli tavoitteena yksi diili Hongkongissa, jotta me olisimme mahdollisimman kansainvälisiä. Sillä voisi aina puhua, että meillä on diili Hongkongissa.
– Kun me saatiin se eka diili, niin 28 lehteä kirjoitti asiasta. Niitä mä valokopioin, pistin mappiin ja aina kiertäessäni näytin, että we are big in Hongkong. No, kukaan ei käyttänyt sitä palvelua, mutta siinä oli paljon lehtijuttuja.
Viimeistään ensivisiitillä Hollywoodissa Hakalax tajusi, että tässä on nyt todella jotain.
– Jätkät söi kädestä. Ne oli ihan talutettavissa. Se oli heti, että Nokia! Mieletöntä.
John Hakalaxin mukaan jenkit olivat vuonna 2000 ihan primitiivisellä tasolla kännyköiden suhteen.
– Ne oli, että tekstiviesti: mieletön juttu. Kun avasin heidän puhelimensa ja näytin, että SIM-kortissa on se data, niin ”he just broke your phone”, se rikkoi sun puhelimesi.
– Ai onks se siellä se data? amerikkalaiset viihdealan myyntitykit ihmettelivät.
Totta kai me haluamme antaa brändejä teille, suurisuisen suomalaisen lumoamat amerikkalaiset innostuivat.
Se oli mobiiliviihteen lyhyeksi jäänyttä kulta-aikaa. Hakalax ajatteli, että äkkiä vaan paljon brändejä yhtiöön ja sitten firma myyntiin.
Epäsovinnaista myyntityötä Hakalax kertoo tehneensä, koska halusi osoittaa kaikkien palvomassa Hollywoodissa, että ”could not fucking care less”, mua ei kiinnosta pätkääkään.
– Mulle on maailman luonnollisin olotila olla epäsovinnainen, mä vaan nautin siitä.
Eivätkä liikekumppanitkaan useinkaan panneet Hakalaxin toimintaa pahakseen, hänhän järjesti liikemiehille viihteellisen illan.
– Hollywood on olevinaan maailman johtava viihteen tuottaja. Niiden kustannuksella oli hauska tehdä pilaa, hän hykertelee.
Rahoittajat rosvon lumoissa
Unioninkadulla vietettiin rattoisaa elämää. Firman työntekijöille tarjottiin hotellitason aamiainen ja runsaasti erilaisia viihdykkeitä pelikoneista biljardipöytiin ja ylellisiin saunatiloihin sekä ainakin maineeltaan poikkeuksellisen villeihin juhliin.
Yhtiön johtajilla oli omituinen pakkomielle riisua itsensä alasti julkisella paikalla. Yksi firman entisistä johtomiehistä toteaa kansainväliseen levitykseen myydyssä elokuvassa vakavalla naamalla, että se nyt vaan on silloin tällöin tapana terveellä suomalaisella miehellä.
Kerran riotilaiset juhlivat Helsingin keskustassa ravintola Kappelissa ja jälleen oli ihan pakko heittää vaatteet pois. Ravintolan johto salli tämän sillä ehdolla, että nudistit tarjoavat kaikille asiakkaille. Pikkujuttu firman luottokortilla. Lähtö tuli vasta siinä vaiheessa, kun alastomat miehet alkoivat painia ravintolan lattialla.
Riotin varsinaisilla työntekijöillä ei ollut aina yhtä hauskaa. Heitä patistettiin tekemään teknisesti mahdottomia pelejä ja lisäksi suunnitelmat muuttuivat koko ajan.
Jossain vaiheessa yhtiötä rahoittavat suuryrityksetkin hermostuivat. Rahaa kului, mutta oikeastaan mitään tuotteita ei syntynyt. Sijoittajien painostuksesta yhtiön johtoa saneerattiin ja sinne palkattiin headhunter-firman kautta uusi myyntijohtaja Yhdysvalloista.
Pian ilmeni, että mies oli kaikki todistuksensa väärentänyt FBI:n etsintäkuuluttama rikollinen.
– Rahoittajat rakastivat sitä jätkää, Hakalax kertoo.
– Se oli sellainen imarteleva ja rasvainen kaveri. Ihmiset tykkää istua sellaisen kaverin vieressä, joka sanoo koko ajan just sitä, mitä mä haluan kuulla. Se oli kalliisti puettu, öljytty, rasvattu olento.
John Hakalaxin mukaan liikemiehet eivät haluakaan vain rahaa, vaan myös kunnioitusta. Tämän havaitsi myös Riot-E:n toimitusjohtaja ja dokumenttielokuvan toinen pääkertoja Jan Wellman.
– Sillä Jan Wellman rupesi taluttamaan liikemiehiä, kun se keksi, että niillä on ego. Että kun ne saavat tuoda oman egonsa peliin ja vähän sanoa, että miten bisnestä pitäisi viedä eteenpäin, niin periaatteessa ne toistavat sen, mitä sä olet sanonut niille.
Suhteellinen valhe ja Suomen pyhä lehmä
Riot On! lainaa alkukuvissaan Quentin Tarantinon ryöstöelokuvaa Reservoir Dogs ja John Hakalax juttelee klassisista pankkiryöstöistä, jotka suoritetaan ryhmänä.
– Pankkiryöstöhän on tiimityötä kaikissa kliseemäisissä leffoissa. Joku odottaa autossa, joku käy puhumassa, joku harhauttaa.
– Samalla lailla meillä oli erilaisia rooleja, kun haettiin rahaa. Yksi puhui brändeistä, yksi oli paljon mobilepalveluita käyttävä friikki, mr. Mobile. Yksi kaveri tunsi organisaation rakentamisen ja bisneskonseptin, yksi oli vähän juristi, vaikka ei ollut lakimies koko yhtiön toiminnan aikana, Hakalax kertoo.
Hänestä yhtiön perustaminen tuntui ihan pankkiryöstöltä. Yhtäkkiä tuli hirveästi fyrkkaa tilille.
Dokumentissa pohditaan myös totuuden olemusta ja käsitettä liike-elämässä. Jan Wellman sanoo, että ”emme me suoranaisesti valehdelleet sijoittajille.” John Hakalax venyttää käsiään siihen malliin, että totuus on venyvä ja suhteellinen käsite.
Nyt Hakalax sanoo, että totuutta oli pakko venyttää, koska palvelimet eivät toimineet ja yhtiön havittelemaa verkkoteknologiaa vasta rakennettiin. Piti ostaa aikaa.
– Se oikein kertoi ylpeänä, että tein voileipiä ja valehtelin vasemmalle ja oikealle. Olen valehdellut koko päivän ja ne syö ihan kädestä. Saadaan lisää rahaa, Hakalax kertoo yhtiönsä talousjohdon toimintastrategiasta toisella rahoituskierroksella.
– Sijoittajatkin ovat osa tiimiä. Kyllä niille olisi pitänyt puhua enemmän totta. Mutta ehkä ne eivät halunnetkaan kuulla huonoja uutisia, hän pohtii.
– Olihan siinä tiettyä anarkismia, että pannaan halvalla näitä äijiä, Hakalax kuitenkin toteaa.
John Hakalax painottaa, ettei Riot-E:n konkurssissa palanut piensijoittajien rahaa, vaan yhtiön koko rahoitus tuli suuryhtiöiltä ja riskisijoittajilta. Ja niitä voi hänen mielestään vähän vedättääkin.
– Nokia on se pyhä lehmä. Mitä helvettiä, se on vaan yksi firma, mutta Suomessa se on kuin katolinen kirkko. Siitä ollaan ylpeitä. Jos me ollaan maailmalla, niin ei tarvitse puhua alkoholismista ja itsemurhaongelmista, vaan että Nokia. Siitä monet saa sen boostin maailmalla.
Kohtalon ivaa on se, että kun Nokia ja muut suursijoittajat panivat rahahanat kiinni, niin samalla ne menettivät miljoonabrändit. Myöhemmin pelkästään Belgiassa maksettiin 10 miljoonaa dollaria Taru Sormusten Herran mobiilioikeuksista, jotka kerran olivat suomalaisyhtiön hallussa.
En hirveesti jaksa lohduttaa sijoittajia
Kaikki eivät varmasti sulata John Hakalaxin tapaa tehdä elokuva, jossa hän itse retostelee omilla ja yhtiönsä kepposilla. Onko tämä vielä viimeinen rahastus, häneltä on kysytty.
Hakalax itse näkee elokuvan lähinnä terapiana.
– Onhan se traumaattista, kun olet hirveän innostunut jostain, jonka olet luonut, niin se kuolee. Olin todella masentunut. Silloin en tiennyt, että haluan tehdä leffan, mutta jotain oli tehtävä. Yksi tapa on mennä terapeutille, mutta sehän maksaa. Mieluummin haluan, että kansa maksaa minun terapiastani ja minä saan nauttia siitä.
– Kun on ollut mukana näin hullussa jutussa, niin jollain tavalla se oli käsiteltävä.
Mutta miksi homma karkasi käsistä, kun ideoita ja rahaa riitti?
– Organisaation hallinnoiminen on vaikeaa, se vaatii toisenlaisia kykyjä kuin se, mitä meillä oli, Hakalax myöntää.
Ja myöntää kaiken muunkin:
– Sitten oli epäkypsä johto ja nepotismia; jengi huomasi, että tää on kiva firma, otetaan kaverit mukaan. Nämä olivat kaksi pahaa tekijää siinä, miksi tämä meni käsistä. Olisi pitänyt saada integroitua tätä tylsempää, robottimaisempaa väkeä paremmin siihen mukaan.
– Sitten kun tuli pörssiromahdus, kaikille sijoittajille tuli kiire, että tehkää rahaa heti. Aikaisemmin se oli, että käyttäkää rahaa paljon ja puoli vuotta myöhemmin kysyttiin, että missä se raha on. No, te sanoitte, että käyttäkää.
Hakalax uskoo Nokian, Carlyle Groupin ja muiden suuryhtiöiden kyllä pärjäävän, vaikka niiltä muutama milli menikin riskibisneksissä hukkaan.
– En mä jaksa hirveesti käydä lohduttamassa ja pitää jonkun sijoittajan kädestä, että onko sulla ollut vaikeeta. Ne käy golfaamassa vaan.
uutiskirje 
