Keskiverto suomalainen maatila kuluttaa öljyä tuhansia litroja vuodessa. Pellot kynnetään, kylvetään ja sato korjataan dieselkoneilla. Typpilannoitteet, fosfaatit, kalium ja kalkki tuotetaan fossiilisilla polttoaineilla. Myös kasvitauteja ja rikkaruohoja torjutaan kemikaaleilla, joissa pääraaka-aine on öljy.
Tämä tarkoittaa, että me syömme öljyä!
Riippumaton puutarha -kirja selvittää, miten öljyriippuvaista maataloutemme on.
Käytännön menetelmistä yksi on vaikkapa kateviljely.
– Itsellenikin oli suuri oivallus se, mitä tehomaatalous todella tarkoittaa eli miten paljon energiaa kuluu ruoan tuotannon eri vaiheissa ja mikä rooli Venäjän maakaasulla on typpilannoitetuotannossa, Riikka Kaihovaara sanoo.
Kaihovaarasta onkin perin hassua puhua suomalaisesta omavaraisesta ruokatuotannosta.
Itsenäinen ekosysteemi
Vastakohta nykymenolle on siis riippumattomuus. Siitä kirjan nimi, jonka monimerkityksisyyteen Kaihovaara on tyytyväinen.
– Sillä tarkoitetaan ensinnäkin öljystä ja fossiilisista polttoaineista ja ylipäänsä kaikesta ulkopuolisesta energiasta riippumatonta puutarhaa, hän sanoo ja luettelee vielä välineitä, joiden käyttö myös vaatii öljyä tai sähköä: ruohonleikkurit, vesijohtovesi, sadettimet.
Hän lisää listalle sitten vielä turpeenkin, jota puutarhoissa käytetään runsaasti.
Permakulttuuripuutarha tulee hyvin vähällä hoidolla toimeen. Se on itse itseään ylläpitävä ekosysteemi.
– Se on pitkälti ihmisestäkin riippumaton, vaikka ei tietenkään kokonaan.
Permakulttuuri ei siis ole paluuta aikaan, jolloin maatalous pyöri työvoimavaltaisesti ja kuokkalinjalla. Ajatuksena on, että kun ihminen alkaa toimia yhteistyössä luonnon kanssa, työtaakkakin kevenee.
Ekologista suunnittelua
Permakulttuuri on ekologisen suunnittelun menetelmä.
– Kun puutarhassa aiotaan tuottaa ruokaa, ensimmäinen tehtävä on suunnitella, mihin laitetaan mitäkin kasvamaan ja millaisessa suhteessa eri elementit ovat toisiinsa.
Tähän suunnitteluun permakultuuuri antaa monia työvälineitä, jotka voivat olla sekä teoreettisia periaatteita että käytännön menetelmiä tai tekniikoita.
Esimerkkinä edellisestä Kaihovaara mainitsee sen, että puutarhan jokaisella elementillä pitää olla useampia tehtäviä. Esimerkiksi maa-artisokka antaa satoa ja suojaa samalla pitkillä varsillaan muita kasveja tuulelta ja paahteelta.
Käytännön menetelmistä yksi on vaikkapa kateviljely.
Suunnittelun ekologisuus viittaa Kaihovaaran mukaan sekä ympäristöystävällisyyteen että ekologiaan tieteenalana eli tiettyihin lainalaisuuksiin.
Permakulttuurin tavoitteena on luonnon toimintaa jäljittelevä puutarha, ruokaa tuottava ekosysteemi.
– Permakulttuurissa pyritään ekosysteemiviljelyyn, jossa kaikki osat ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Ja kun osat tukevat toisiaan, silloin ihmistä tarvitaan vähemmän.
Uusi vanha menetelmä
Permakulttuurissa ei oikeastaan ole kyse mistään täysin uudesta asiasta. Ennen koneiden ja öljyn ylivaltaa maatalous muistutti joiltain osin modernia ekosysteemiviljelyä.
Kaihovaara kertoo ilahtuneensa kovasti törmättyään Toivo Uuskallion jo vuonna 1928 julkaistuun kirjaan Maatalouspulma. Kokeiltavaa käytäntöä maamiehille ja puutarhureille. Siitä löytyy moni permakulttuurin idea.
Mutta miksi vanhat opit hylättiin vuosikymmeniksi? Yksi syy Kaihovaaran mukaan on juuri halvan energia tulo markkinoille. Se mullisti kaiken.
Toisekseen, Kaihovaara jatkaa, olemme kuluttajina, ruoan tuottajina ja puutarhan harrastajina kaupallisen tiedonvälityksen kohteina.
– Meille markkinoidaan puutarhatuotteita, joilla viljelyn väitetään helpottuvan. Useimpien puutarhatoimijoiden etua ei palvele se, että ihmiset oppisivat itse hoitamaan maaperäänsä.
Vaihtoehtoja tarvitaan
Kaihovaara ei kuvittele, että permakulttuurilla voitaisiin tuosta vaan korvata nykyinen ruuantuotanto.
– Mutta voi olla, että joiden vuosikymmenten kuluttua uusiutumattomien luonnonvarojen ehtyminen pakottaa kehittämään vaihtoehtoisia tapoja tuottaa ruokaa. Ja vaikka öljyä löytyisikin, niin joka tapauksessa se tulee kallistumaan.
Kaihovaara toivoo, että hänen kirjansa herättelisi ihmisiä huomaamaan vakavan öljyriippuvuutemme.
Kirjan kirjoittamisen taustalla on paitsi ihmisten herättely myös oma halu oppia lisää permakulttuurista.
Helsinkiläisen Kaihovaaran perheellä on nimittäin omakotitontti Itä-Uudellamaalla, jonka puutarhassa aiotaan toteuttaa permakulttuurista suunnittelua.
– Olen aina ollut aika urbaani ihminen, mutta nyt kun hankimme talon ja aloimme suunnitella puutarhaa, tajusin, että haluan oppia tästä lisää, kertoo Kaihovaara.
Tiedon saanti omaa ekosysteemiviljelyä varten olikin yksi syy siihen, että hoitovapaalla oleva Ylen toimittaja ryhtyi kirjan tekoon.
Perjantaina 11. toukokuuta ilmestyneessä Viikkolehdessä kerrotaan asiasta laajemmin. Kokemuksiaan permakulttuurista valottaa hämeenkyröläinen Kaarina Davis.
lehti 