Maaseudun naisten elämä mullistui sadassa vuodessa 1860-luvulta 1960-luvulle. Kouluja käymättömistä perinteisiin naisten töihin jumiutuneista uurastajista tuli koulutettuja ja itsenäisiä, joiden oli mahdollista toimia lähes kaikissa ammateissa.
Tohtori Sirkka-Liisa Ranta kuvaa kirjassaan Naisten työt – Pitkiä päiviä, arkisia askareita todellisia moniosaajia kunnioituksella, mutta ei liian vakavasti. Runsaat tekstiotteet takavuosikymmenten julkaisuista ovat elävää ajankuvaa ja kuvitus suorastaan hurmaa.
Naisten ja miesten työt oli tarkkaan jaettu ainakin satojen vuosien ajan. Työnjakoa jo 1500-luvulla kuvaillut Olaus Magnus määritteli naisten töiksi kehruun, kutomisen, leivonnan, oluenpanon, ruuanlaiton, siivouksen sekä lasten ja karjanhoidon.
Omaa tyytymättömyyttä ei sopinut ilmaista, sillä kaiken muun lisäksi emäntä oli vastuussa myös kodissa vallitsevasta hengestä.
Eikä tämäkään riittänyt. Miesten ei ollut suotavaa osallistua naisten töihin, mutta naiset olivat oman roolinsa ohella miesten apuna raskaissa ulkotöissä kuten kaskenpoltossa ja jopa ojan kaivussa.
Suomi kuin talibanien maa
Naisen työpanos oli maatalossa korvaamaton, mutta naisen arvostus heikko. Poikalapsia arvostettiin, tyttäriä ei. Tytön kouluttamista pidettiin turhana, koska hänen ainoa tehtävänsä oli varttua vaimoksi.
Suomi oli 1800-luvulla monessa suhteessa samanlainen yhteiskunta kuin talibanien hallitsema Afganistan ja ajat muuttuivat hitaasti. Vuoden 1930 avioliittolakiin asti mies oli vaimonsa holhooja ja edusmies kaikissa mahdollisissa asioissa. Vaimolla ei ollut oikeutta määrätä edes itse kotiin tuomistaan myötäjäisistä. Naimattomat naiset sentään vapautuivat jo vuonna 1864 isänsä tai muun sukulaisen holhouksesta 25 vuotta täytettyään.
Käsityöläiset kuin nyky-Kiinassa
Kouluttamattoman maaseudun naisen mahdollisuudet ansaita rahaa perustuivat lähinnä käsityöhön. Taidot opittiin kotona, mutta vuonna 1797 perustettu Suomen Talousseura perusti jo seuraavan vuosisadan alussa pellavakouluja tytöille. Taidot tulivatkin tarpeeseen, sillä 1860-luvun nälkävuosina kotiteollisuustuotteet olivat tärkeä vientiartikkeli, jonka tuloilla maahan voitiin ostaa ulkomailta viljaa.
Jos naisen asema yleensä oli kuin entisessä Afganistanissa, niin naiskäsityöläiset olivat kuin nyky-Kiinan elektroniikkatyöläisiä. 1937 Rauman ja Orimattilan pitsinnyplääjillä kerrottiin olevan kymmentuntinen työpäivä ja kymmenen markan päiväpalkka ilman muita etuja.
Käsitöitten lisäksi naiset alkoivat 1800-luvun lopulla elättää itseään muun muassa kuppareina, pyykkäreinä, pitokokkeina ja ruumiinpesijöinä.
Teollisuus vapautti naisen kotoaan
Teollisuus alkoi työllistää naisia 1800-luvun jälkipuoliskolla. Vuonna 1885 viidennes teollisuuden työvoimasta, 7 000, oli naisia. Varsinkin tekstiiliteollisuus oli naisten alaa, mutta naisia oli myös muun muassa rautaruukeissa, konepajoissa ja kivilouhimoissa. Sahojen merkitys alkoi maaseudulla nousta 1870-luvulla ja niissä naisillekin riitti runsaasti monenlaisia töitä lautojen kasauksesta päreiden niputtamiseen.
Teollisuus kasvoi ja naisten osuus siinä niin, että vähän ennen toista maailmansotaa naisten osuus oli jo lähes puolet. Naiset ja miehet tekivät tehtaissa kuitenkin eri töitä ja naisilla oli pienemmät palkat.
Teknologian kehitys toi aivan 1800-luvun lopulla naisille myös aivan uuden ammatin, sillä kun telefooni tuli käyttöön, olivat keskuksenhoitajat, sentraalisantrat, melkein pelkästään naisia.
Hän istui kangaspuiden ääressä, toisella kädellä hän hoiteli puhelinkeskusta, toisella kädellä liekutteli vauvaa ja nousi välillä sekoittamaan pataa liedellä, loppilaisen telefooninhoitajan työtä kuvattiin vuonna 1945.
Kävelevä vesijohto ja viemäri
Maaseudulla navetta oli naisten valtakuntaa. Karjanhoidossa emännällä oli määräys- ja harkintavalta, sillä arvostetuin eläin oli hevonen, ja siitä vastasi isäntä.
Varsinkin karjatalouksissa kului valtavat määrät vettä. Monena muuna ollessaan maatalon nainen oli lisäksi vesijohto ja viemäri. Vesi kulki sisään ja ulos kantamalla. Matka saattoi olla pitkäkin, mutta miehen ja hevosen avusta oli aika lailla turha haaveilla.
Marttayhdistys laski vuonna 1936, että viiden naudan, yhden hevosen, yhden sian ja viiden ihmisen taloudessa kului vettä 300 litraa päivässä.
Ensimmäiset ”vesijohdot” olivat koverrettuja puukouruja, joilla nostovesi valui kaivolta haluttuun paikkaan. Tehdastekoisia pumppuja ja johtoja alkoi saada 1920-luvulla, mutta 1950-luvullakin vain kymmenellä viljelmällä sadasta oli vesijohto kaivolta navettaan. Sitä ennen ainoa merkittävä apuväline olivat ämmänlänget, kantolaite, jolla saattoi kuljettaa kerralla kahta suurta vesiämpäriä.
Leipää, särkiä, makkaraa…
Joka päivä oli myös laitettava ruokaa. Leipä oli ruokapöydän perusta. Kesällä syötiin esimerkiksi viiliä, jonka valmistuminen kesti päiviä.
Kaloja suolattiin ja kuivattiin varastoon. Hämeessä suolattu särki oli tavallinen särvin. Tämän onnistuminen edellytti keväällä aurinkoisia ja tuulisia säitä. Tänä keväänä suolasärki olisi ”mennyt mistaakiin”. Monimutkaisella operaatiolla särkiä suolattiin yhdelle perheelle hyvinkin sata litraa talven varaksi. Sivutuotteena suuri osa väestöstä kantoi suolissaan 1900-luvun alkuvuosikymmeninä lapa- ja heisimatoja.
Syysteurastuksen yhteydessä naisten työnä oli valmistaa makkarat. Syksyyn yleensäkin kuului ruoka-aittojen ja kellarien täyttäminen talveksi.
Siivous ja pyykinpesu olivat myös suuritöisiä toimia ja pesuaineet kotitöisiä. Tehdasvalmisteisista pesuaineista ensimmäisenä Mäntysuopa tuli markkinoille 1920-luvulla.
Talvella pyykki pestiin jääkylmässä avannossa. Kun se viimein oli saatu myös kuivatettua, edessä oli liinavaatteiden mankelointi. 1900-luvulla mankeloinnin rinnalle tulivat myös painavat umpirautaiset hiilillä lämmitettävät silitysraudat.
Nainen käveli 10 kilometriä päivässä
Sirkka-Liisa Rannan mukaan maaseudun naisilla ei ollut juuri aikaa istahtaa, ja silti heidän piti muiden töidensä lomassa antaa lapsille hyvä ja siveellinen kasvatus. Vain pyhäpäivisin oli helpompaa. Silloin ei edes saanut tehdä muuta kuin pakolliset askareet.
Vuonna 1931 emännän askeleet jopa laskettiin. Tulos oli, että pienviljelijäemäntä käveli kodissaan kymmenen kilometriä päivässä. Se teki 300 kilometriä kuukaudessa ja 3 650 kilometriä vuodessa.
Hyörinän piti kuitenkin käydä ikään kuin huomaamatta. 1910-luvulla emäntiä opetettiin Emäntälehdessä, ettei järjestyksen pidolla saa ajaa miestä mukavasta asennostaan sohvalla. Omaa tyytymättömyyttä ei sopinut ilmaista, sillä kaiken muun lisäksi emäntä oli vastuussa myös kodissa vallitsevasta hengestä.
1930-luvun puolivälissä emännän työpäivän pituudeksi mitattiin 11–14 tuntia. Tilanne ei pitkään aikaan muuttunut. 1953 tehdyssä tutkimuksessa perheenemännän työn todettiin olevan yhtä raskasta kuin metallimiehen.
Sirkka-Liisa Ranta: Naisten työt – Pitkiä päiviä, arkisia askareita. Karisto 2012. 240 sivua. Aukeaman kuvat kirjasta.
uutiskirje 
