Maailman nuorison ja ylioppilaiden festivaali vuonna 1962 Helsingissä oli osanotoltaan laajapohjaisin Suomessa toteutunut idän ja lännen kohtaaminen. Festivaaliin liittynyt kansallinen ja kansainvälinen jännite tekevät siitä puhdaspiirteisimmän kylmän sodan suurtapahtuman Suomen maaperällä.
Tästä huolimatta festivaali on heikosti tunnettu osa kylmän sodan, Suomen ja Helsingin historiaa.
Tällä viikolla julkaistu tohtori Joni Krekolan tutkimus Maailma kylässä 1962 on ensimmäinen kokonaisselvitys festivaalista. Se paikkaa historiankirjoituksessa ammottanutta aukkoa.
Festivaalin järjestäminen kansainvälisesti hankalana ajankohtana on avain suomettumisen ymmärtämiseen.
Krekola korosti teoksen julkistamistilaisuudessa, että festivaali on otettava huomioon nykyistä paremmin merkittävänä osana historiakirjoitusta.Tapahtumasta vaikenemiseen – sen aikana ja ja sen jälkeen– on Krekolan mukaan löydettävissä niin poliittisia kuin aikakauden kulttuuriin liittyviä syitä.
Valtakunnan kaikkien porvarillisten tiedotusvälineiden tiedotusboikotti päästi julkisuuteen vain kielteiset uutiset ja nuiva suhtautuminen jatkui tapahtuman jälkeenkin.
Syytä tuntemattomaksi jäämiseen Krekola löytää myös festivaalin kulttuurisesta ja poliittisesta kattauksesta.
– Festivaali tulkittiin 50-lukulaiseksi tapahtumaksi, vaikka elettiinkin 60-lukua.
Krekola uskookin, että festivaalin vasemmistolainen kaikupohja olisi ollut laajempi, jos se olisi toteutettu paria vuotta myöhemmin. Nykysukupolvien historiatietoisuuden marginaaliin festivaali jäi 50-lukulaisena, kun keskustelua lähimenneisyydestä on hallinnut 60-lukulaisuuden suuri tarina. Vanhan valtaukset kyllä tunnetaan.
Helsingin festivaali oli Krekolan mukaan Suomessa käydyn kulttuurisen sodan huipentuma. Se sijoittui kansainvälisesti Berliinin muurin nostattaman kriisin, joka Suomessa ilmeni noottikriisinä, sekä Kuuban ohjuskriisin väliin. Siis kylmän sodan huippukaudelle, jolloin suurvaltojen välillä käytiin kovaa peliä.
Krekola kuvaa Helsingin festivaalia pehmeämmäksi tapahtumaksi, mutta sen vastakkainasettelut olivat samat.
Yksi monikärkiohjuksen
kärjistä
Festivaalin järjestämistä kansainvälisesti hankalana ajankohtana nimenomaan Suomessa voi pitää avaimena suomettumisen ymmärtämiseen, prosessiin, jota leimasi sopeutuminen noottikriisin jälkeisen uuden ulkopolitiikan reunaehtoihin.
Varsinkin amerikkalaiset levittivät käsitystä siitä, että Urho Kekkonen ja Nikita Hruštšov sopivat neuvotteluissaan noottikriisistä Novosibirskissa myös festivaalien järjestämisestä Helsingissä. Näyttöä Krekolallakaan ei ole siitä, oliko asia valtiojohtajien kahden kesken, vain yhden tulkin läsnäollessa käymien keskustelujen aiheena. Päätelmiä kuitenkin voi tehdä sen perusteella mitä noottikriisin laukaisseen neuvottelun jälkeen tapahtui.
Ongelmat festivaalien järjestämisessä alkoivat yksi kerrallaan ratketa. Kansainvälinen yhdistys hyväksyttiin yhdistysrekisteriin noottikriisin lauettua. Ulkoministeriöön nimitettiin virkamies selvittämään festivaaliasiaa. Suojelupoliisi ryhtyi toimenpiteisiin, jotta tapahtuman vastaiset ilmiöt saataisiin minimoitua.
Krekola pitääkin noottia monikärkiohjuksena, jonka kärjistä yksi osoitti festivaaliin.
– Kuvaan sopii, että tällä asialla ainakin pelattiin festivaalien valmisteluvaiheessa.
Tapahtunutta on Krekolan mukaan myös osa ketjua, jolla Kekkonen ohjasi kaikkia suomalaisia ottamaan luottamuksen ylläpitämisen kansalaisvelvollisuudekseen.
Onnistui enemmän
kuin epäonnistui
Festivaali oli parhaimmillaan tapahtuma, joka tarjosi suomalaisille mahdollisuuden erilaisuuden kohtaamiseen, ennakkoluulojen kyseenalaistumiseen ja maailmankuvan avartamiseen.
Kylmän sodan asetelmat ja Suomen sisäinen poliittinen tilanne aiheuttavat sen, että käsillä olleet mahdollisuudet osin menetettiin eikä vasemmistolaisen nuorison järjestämä festivaalista tullut koko kansan festivaalia.
– Valtaosa suomalaisista suhtautui festivaaliin sen mukaan, mitä siitä kirjoitettiin porvarilehdistössä, mihin sen vastaisella propagandalla tähdättiin.
Sen on sanottu olleen juuri tämän vuoksi epäonnistunut tapahtuma. Krekola ei näkemystä allekirjoita.
– Pikemminkin järjestäjät saavat olla ylpeitä siitä, miten hyvin he kaikista vastoinkäymisistä ja vastustuksesta huolimatta saivat toteutettua niin ison kansainvälisen tapahtuman.
Krekolan mukaan väärässä olivat myös amerikkalaiset väittäessään, että heidän asettamansa tavoite festivaaliliikkeen leviämisen estämiseksi sosialististen maiden ulkopuolelle toteutui. Helsingin festivaalin jälkeen tehdyt yritykset muun muassa Afrikan suuntaan osoittavat, että sitä pikemminkin pyrittiin jatkamaan.
Epäonnistumista vastaan puhuu myös Suomessa tapahtunut festivaaliliikkeen laajeneminen. Vuoden 1973 festivaalivaltuuskunnan poliittinen kirjo kattoi poliittisen värikartan kokoomusta myöten.
Joni Krekola: Maailma kylässä 1962. Helsingin nuorisofestivaali. Like 2012. 310 sivua.
lehti 