Etsin viisauksien lähteeltä eli Jarkko Laineen toimittamasta Suuresta sitaattisanakirjasta hakusanaa Ylimielisyys. Ei ollut. Entä Itsekkyys? Ei ollut. Mutta hakusanasta Itserakkaus löytyi William Blaken nykyajan henkeen sopiva ajatelma: Kettu tuomitsee satimen, ei itseään.
Lieneekö ollut puutetta aiheeseen liittyvistä ajatelmista 1980-luvun puolivälissä, jolloin teos ilmestyi? Nykyisin noita vastenmielisiä ominaisuuksia puolustavia viisauslauseita kyllä sinkoilee ilmapiirissä.
Ylimielisyys ja itsekkyys ovat ihmisyhteisössä olleet yksilöitten menestystekijöitä aina, mutta ei niillä kaikkina aikoina ole kehdattu pullistella niin kuin nyt. Aamukahvipöydässä lehtiä lukiessa saa puistatuskohtauksia harva se päivä. Vaalirahasotkut. Finnairin tapaus. Talvivaaran tapaus. Liikenneviraston tapaus. Otsikoihin riittää ihmisiä, jotka raha- ja valtahierarkiassa korkealle kivuttuaan ajattelevat, että säännöt eivät koske heitä, eivät varsinkaan ne, jotka ovat ristiriidassa omien etujen kanssa.
Otsikoihin riittää ihmisiä, jotka raha- ja valtahierarkiassa korkealle kivuttuaan ajattelevat, että säännöt eivät koske heitä, eivät varsinkaan ne, jotka ovat ristiriidassa omien etujen kanssa.
Björn Wahlroos julistaa itsekkyyden ja oman edun evankeliumia moraalin korkeimpana asteena. Hänen ”hyvä sanomansa” pääsi jopa Tieto-Finlandia -listalle, mikä osoittaa, että se kolahtaa laajasti erinäisiin kansalaispiireihin. Tyynnyttäähän se mieltä, kun löytää filosofisen moraaliteorian pikkusieluisen ahneutensa perusteluksi.
Television ykköskanavan MOT-ohjelma esitteli äskettäin ”naisen Björn Wahlroosin takana” eli hänen filosofisen ja moraalisen oppiäitinsä. Hän on venäläissyntyinen amerikkalainen kirjailija ja filosofi Ayn Rand. Ohjelmassa haastateltu suomalainen alan oppinut piti häntä lähinnä ”kioskifilosofina”, mutta USA:ssa hän on suosittu, ohjelmasta päätellen jopa palvottu.
Maassa, jossa yhä uskotaan vankasti yksilön mahdollisuuksiin nousta omin ponnistuksin ”ryysyistä rikkauteen”, suosio ei ole ihme. Miljoonat amerikkalaiset tosin ovat joutuneet huomaamaan, että tie miljonääriksi on tukossa jo alkumetreillään ja osattomuuden ja toivottomuuden tunneli yhä pitempi, eikä sen päässä näy valoa.
Ayn Randin motiivit filosofiansa julistamiseen kävivät ohjelmassa ymmärrettäviksi. Hänen sukunsa menetti rikkautensa vallankumouksessa ja joutui pakenemaan länteen. Semmoinen kokemus saa helposti ihmisen pitämään jakamisen ideaa kaiken pahan alkuna ja juurena. Varsinkin, kun idea ei sosialismin aikana edes toteutunut. Esteenä tuskin oli itse idea. Ennemminkin Randin julistama korkein hyve: itsekkyys. Säännöt eivät koskeneet valtaa pitävää eliittiä. Se on ylimieltä.
Kun Talvivaaran pääomistaja Pekka Perä pitkän piileskelyn jälkeen ilmestyi julkisuuteen, hän ilmaisi tunteensa avoimesti: häntä vitutti. Hän ei sanonut tuntevansa syyllisyyttä tai häpeää tai kauhistusta, ei edes myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, joiden uurastuksen tulokset ja tulevaisuuden toiveet ympäristökatastrofi oli murskannut. Valtavat alueet Kainuuta ja Pohjois-Savoa oli myrkytetty ja tuhottu hamaan tulevaisuuteen. Vastuun virheistään Perä sanoi kantavansa, mutta sehän on Suomessa sanahelinää. Spontaani huoli koski itseä: Voiko vitutukseen kuolla? Hän ei puhu tuhosta eikä katastrofista vaan pyytää anteeksi ”mahdollisia ympäristöhaittoja” – varautuneena oikeusprosessiin ja syytteiden kiistämiseen viimeiseen asti. Kettu tuomitsee satimen, ei itseään.
Melkein meidän naapuriin, Siion-seurakunnan kirkon edustalle, muodostuu pari kertaa viikossa pitkä leipäjono. Se on yksi niistä monesta, joista tässäkin pikkukaupungissa on tullut arkipäivää. Hesarissa oli äskettäin kuva yhdestä pääkaupungin leipäjonoista: se oli yli 300 metriä pitkä. 80-luvulla tai edes 90-luvulla emme olisi ikinä uskoneet, että äärimmäisestä hätäavusta tulee Suomessa näin tavallinen ilmiö.
Olemme tottuneet, emme hätkähdä, emme ehkä tunne mitään tunteita. Emme tiedä, minkälaisia ihmisiä leipäjonoissa seisoo, emme tiedä, kuinka monta kymmentä tuhatta ihmistä niissä säännöllisesti jokapäiväistä ravintoaan odottaa, mutta pikkuhiljaa alamme syyllistää: varmaan siellä on paljon sellaisia, jotka eivät ruoka-apua tarvitsisi, pummeja, luusereita, rahansa viinaan panevia, jotka hakevat, kun ilmaiseksi saavat. Uhrin syyllistäminen on kätevä keino siirtää itsensä ongelman ulkopuolelle. Korkeinta moraalia toteutan, kun ajattelen vain itseäni.
Hyvinvointivaltiosta on hyvää vauhtia tulossa köyhäinhoitovaltio, jossa tuloerot ovat hirmuiset, viidennes väestöstä elää köyhyysrajan alla, ja kaikkein köyhimmät almuilla. Ja banaanitasavalta, jonka luonnonrikkaudet työnnetään pilkkahinnasta harvojen hyödynnettäviksi ja jossa tuho- ja tihutyöt pyhitetään sillä, että on saatu sentään työpaikkoja. Me totumme siihen, kuten olemme jo tottuneet huutolaiskulttuuriin köyhien, kipeiden ja vanhusten hoidossa: se saa, joka halvimmalla ottaa. Ja halvimmalla ottaa se, jolla on parhaat konstit netota näistä kaikkein avuttomimmista.
Kuka hyötyy? Kysymys kannattaisi esittää muuallakin kuin murhatutkinnassa.
Ihmislajin ”menestystarina” maapallolla on kuulemma juuri hänen primitiivisimpien viettiensä, ahneuden, oman edun tavoittelun ja kilpailuhengen ansiota. Äly ja kekseliäisyys ovatkin varmasti kehittyneet, kun on panostettu saalistuksen tehostamiseen ja kilpailijan tuhoamiseen. Varmaan nämä ominaisuudet ovat johtaneet aineellisen hyvinvoinnin lisääntymiseen. Eivät toki tasaisesti, sillä voittajia ei voi olla ilman häviäjiä. Mutta ihminen on yhteisöjä luova eläin, ilman muita hän ei ole mitään. Jos ihmislajin ajattelu ei olisi yltänyt saalistusta korkeammalle, ei olisi syntynyt elinkelpoisia yhteiskuntia eikä kulttuureja. On tarvittu kokonaisedun ja yhteisen hyvän tajuamista, heikompien tukemista kokonaisuuden hyväksi. Maailmaa ei voi jättää vain ylimielisten, itsekkäiden ja ahneiden kamasaksojen ja spekulanttien käsiin.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
