Isäni rakasti hevosia. Hän oli elänyt niiden parissa hämäläisellä kotitilallaan pikkupojasta asti. Hevosista tuli myös ammatti; hän oli ratsuväessä yli 20 vuotta. Hän kilpailikin; kotona oli useita esteratsastuspalkintoja, joissa luki Esteratsastus helppo. Sitä minä lapsena ihmettelin, miten esteratsastus voi olla helppo, kun se näytti hirmuisen vaikealta? Hienoa keltaista hiekkaa kentällä pöllyttävät ratsukot kuuluvat varhaisimpiin lapsuuden muistoihini.
Isän sotilasura päättyi Ypäjän hevoshuoltokoululla sodan jälkeen. Rakuunaunivormu luurankotakkeineen, koppalakkeineen ja punaisine hurmahousuineen päätyi pukupussissa ullakolle, jossa me penskat kävimme sitä salaa ihailemassa. Vähän aikaa isä toimi ratsupoliisina, mutta hevosten menetys 50-luvulla mahtoi olla hänelle kova paikka.
Häntä varmaan lohdutti, että kaksossiskostani sukeutui hevoshullu. Sisko sai ottaa ratsastustunteja – minäkin olisin saanut, mutta älysin jo parin opetustunnin jälkeen, ettei hevonen ole minun juttuni. Sittemmin siskolla oli myös hoitohevonen, jolla isä opetti siskoa ratsastamaan. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puuttunut, sillä hevonen oli arvaamaton. Sanottiin, että sota oli vienyt siltä hermot.
Uskon, että isä rakasti hevosia enemmän kuin ihmisiä. Rakkaus ei kuitenkaan estänyt häntä syömästä hevosta hyvällä halulla.
Sisko ei muutamaan vuoteen ajatellut mitään muuta kuin hevosia, hän kirjoitti hevosista kaikki aineensa ja esitelmänsä, ja jouluaattonakin hänen piti päästä lemmittyään paijaamaan. Luulen, että isä olisi rampannut tallilla samaa tahtia, jos olisi kehdannut.
Uskon, että isä rakasti hevosia enemmän kuin ihmisiä. Rakkaus ei kuitenkaan estänyt häntä syömästä hevosta hyvällä halulla. Kylmäsavustettu hevosenpaisti oli noihin aikoihin halvinta kokolihaleikkelettä. Maultaan se oli poronpaistin veroista, mutta ärjyn suolaista. Lihan ohuita rasvajuovia sanottiin ruoskanjäljiksi. Meillä hevosta oli melkein aina, ja sitä syötiin yleisesti myös monenlaisissa makkaroissa.
Hevoskanta pieneni, kun oli nähty, että ei kannata lähteä ratsain tankkeja vastaan, eikä ratsastus ollut vielä muotivillityksen luokkaa. Kaksossiskoni oli erikoistapaus. Hevoset poistuivat tästä maailmasta makkaratehtaaseen, eikä sitä kukaan kummastellut. Sodan jälkeisinä niukkuuden vuosina hevosenliha saattoi olla huonolla ruoalla kärvistelleen kansakunnan paras eläinproteiinin lähde.
Hevoshulluus ei estänyt myöskään sisartani syömästä hevosenlihaa hyvällä ruokahalulla. Kun muutimme opiskelemaan Turkuun, lempiherkkuamme oli kauppahallista ostettu Hvitfeltin hevoshalpa, markkinoiden halvin lenkkimakkara. Jos rahavarat joskus sallivat, ostimme myös vähän kalliimpaa leikkelemakkaraa ”hevosteetä”. Hvitfeltin myymälässä ei muuta myytykään kuin hevosta.
Seuraavalla sukupolvella oli jo toisenlaiset tunteet pelissä. Vanhemmasta tyttärestäni tuli myös jo alle kymmenvuotiaana hevoshullu, joka kartoitti joka ikisen kopukan viidenkymmenen kilometrin säteellä Heinävedestä, jossa tuolloin asuimme. Ratsastustunnit olivat jokaviikkoisia, ratsastusleirit jokakesäisiä. Väliajat tyttö ahmi Hevoshullu-lehteä, jossa jaloa eläintä inhimillistettiin hartiavoimin.
Uma Aaltosen hevoset pitivät lehdessä päiväkirjaa sukupolvesta toiseen, ja muutenkin keskenkasvuisia tyttöjä indoktrinoitiin uskomaan, että hevonen ajattelee kuin ihminen, tuntee kuin ihminen, rakastaa ihmistä kuin ihminen. Kaikki kunnia Uman eläinrakkaudelle, mutta en pitänyt asennetta ihan asiallisena. Niin kuin en sitäkään, että tallit ja leirit käyttivät suuren rakkauden hullaannuttamia lapsia ilmaisena työvoimana raskaassa tallityössä.
Tyttärellä oli bestiksensä kanssa hoitohevosena läheisellä tilalla asuva työhevonen, ruuna Reipas. Se oli 28-vuotias, mutta tytöille se oli vauva, jolle syötettiin namupaloja, jota suittiin ja paijattiin ja jolle kirjailtiin hienoja loimia vanhoista vilteistä. Eräänä päivänä Reippaan omistanut vanha pariskunta sitten ilmoitti, että polle on tehtävänsä tässä maailmassa tehnyt, ja se lähetetään makkaratehtaalle.
Syntyi hirmuinen parku! Kauhea kohtalo on pakko estää! Ainoa vaihtoehto oli se, että Reipas muuttaa jommankumman tytön kotiin. Meillä oli tontillamme vanha talli, joten tytöt tulivat ketkaravia julistamaan suurenmoista ilosanomaa: Reipas muuttaa meille, ja kaikki ovat onnellisia.
Aloimme takoa järkeä tyttöjen päähän: sen paremmin meistä aikuisista kuin tytöistäkään ei olisi hevosen täysipäiväiseksi hoitajaksi. Päälle päätteeksi bestis kirjoitti meille vanhemmille sydäntäsärkevän kirjeen, jossa ennusti tyttäremme elämän täydellistä tuhoutumista, jos emme ota Reipasta talliimme. Emme taipuneet.
Hevosmuistoni viritti tietenkin Euroopassa vellova hevosenlihaskandaali. Huijausta ei kukaan puolusta, se ansaitsee ankarat sanktiot. Skandaali paljastaa, kuinka avuton tavallinen kuluttaja on väärinkäytösten edessä. Aiheellinen pelko siitä, mitä meille ravintona syötetään, senkun lisääntyy.
Mutta tämä tunnepuoli. Monelle on kauhun paikka, että ihmisiä on huijattu syömään nimenomaan hevosta. Joillekin hevosenlihan syöminen tuntuu olevan lähes kannibalismiin verrattava teko. Joitakin taas hevosenliha inhottaa.
Englannissa hevosen syöminen on tabu, mutta meillä ei samanlaista hevoskulttuuriperinnettä ole. Olemme syöneet hevosta aina, ja syömme yhä, ainakin makkarassa. Hevosen liha on laadukas proteiininlähde. On vaikea ymmärtää ihmistä, joka kauhistelee hevosenlihaa, mutta mättää mahaansa pussikaupalla ylisokeroituja e-koodipaukkuja, kun haluaa ”herkutella”.
Ruoka on politiikkaa, ja se on sitä monella tavalla. Siksi ruoka on aina myös eettinen kysymys. Eettisissä kysymyksissä piilee aina tekopyhyyden vaara. Koko luomakuntaa koskeva laki on hyvä muistaa: Elävä elää elävällä, muu ei ole mahdollista.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 