Horisontti
Marraskuisena iltapäivänä joukko sosiaalialan ammattilaisia ja opiskelijoita kokoontui toreille ja kauppakeskuksiin ympäri Suomea kertomaan huolestaan. Heidän viestinsä oli selvä: he haluavat ja heillä on ammattitaitoa tehdä työnsä hyvin, mutta alati hupenevilla resursseilla se ei yksinkertaisesti onnistu. Samanaikaisesti sosiaalialan ammattilaisten niskoille on sysätty mediassa vastuuta yhteiskunnan ja perheiden tragedioista, vaikka heidän mahdollisuuksiaan tehdä hyvää työtä on oleellisesti rapautettu.
Hyvinvointivaltion markkinoistumisen käänne oletettuine seuraamuksineen on kirvoittanut laajaa keskustelua sosiaali- ja hoivatyössä. Liiketalouden oppeihin perustuvan kilpailu- ja tuottavuusajattelun soveltumista hyvinvoinnin kentälle on kritisoitu, mutta asiaa on tutkittu niukasti.
Riskinä on vastuullisuuden etiikan korvautuminen markkinoiden arvoilla.
Olen tarttunut tähän hyvinkin ajankohtaiseen teemaan tutkimuksessani, jossa olen selvittänyt organisatorisen tilivelvollisuuden yhteyttä sosiaalityöntekijöiden mahdollisuuksiin tehdä ammattieettisesti vastuullista sosiaalityötä. Organisatorisella tilivelvollisuudella tarkoitan sosiaalityöntekijöiden vastuuta huolehtia organisaation rajallisten ja supistuvien resurssien mahdollisimmin tehokkaasta käytöstä sekä työntekijöiden työhön kohdistuvaa valvontaa, kontrollia ja arviointia.
Tutkimukseni mukaan organisatorinen tilivelvollisuus eli työhön kohdistuvat tehokkuus- ja säästöpaineet sekä arviointi, valvonta ja kontrolli ovat lisääntyneet julkisen sektorin sosiaalityössä merkittävästi. Lähes 70 prosenttia vastaajista koki tilivelvollisuuden lisääntyneen kuluneen kolmen vuoden aikana. Erityisesti se näytti lisääntyneen asukasmäärältään suurissa kunnissa sekä työntekijöillä, joiden kunnissa sosiaalityönpalveluita oli liikelaitostettu, ja jotka tekivät lastensuojelun sosiaalityötä.
Sosiaalityöntekijän tehtävissä työskentelevistä noin 76 prosenttia koki työhön kohdistuvien tehokkuusvaatimusten lisääntyneen ja liki 66 prosenttia koki asiakastyöhön kohdistuvien säästöpaineiden kasvaneen.
Mutta miten sitten on ammattieettisesti vastuullisen sosiaalityön mahdollisuuksien laita?
Sosiaalialan ammattieettisten toimintaohjeiden mukaan sosiaalityön tavoitteena on syrjäytymisen ehkäiseminen sekä asiakkaiden hyvinvoinnin ja osallisuuden lisääminen. Näihin tavoitteisiin pyritään tukemalla asiakasta muutostyössä, ihmissuhdeongelmien ratkaisussa sekä itsenäisen elämänhallinnan edistämisessä.
Ammattieettisesti vastuullisen sosiaalityöntekijän tulisi tavoitella työssään asiakaslähtöisyyttä, luottamuksellisuutta ja asiakkaan kokonaisvaltaista kohtaamista. Samoin hänen tulisi pyrkiä voimavarojen tasapuoliseen ja oikeudenmukaiseen jakamiseen, epäoikeudenmukaisen politiikan ja toimintatapojen vastustamiseen sekä oman ammattitaidon ylläpitämiseen ja kehittämiseen.
Tutkimukseni mukaan kuitenkin lähes 40 prosenttia sosiaalityöntekijän tehtävissä työskentelevistä koki, että heidän mahdollisuutensa tehdä ammattieettisesti vastuullista sosiaalityötä olivat heikentyneet kuluneen kolmen vuoden aikana. Vain kymmenesosa koki mahdollisuuksiensa parantuneen. Mahdollisuudet tehdä ammattieettisesti vastuullista työtä olivat heikentyneet työntekijöillä, joilla tilivelvollisuus oli lisääntynyt.
Tarkemmin tarkasteltuna vajaa kolmannes sosiaalityöntekijän tehtävissä työskentelevistä koki, että heidän mahdollisuutensa tehdä työtä, jolla on myönteisiä vaikutuksia asiakkaan elämäntilanteeseen, olivat huonontuneet. Liki 47 prosenttia vastaajista koki, että heidän mahdollisuuksilleen tarjota riittäviä ja asianmukaisia palveluita oli käynyt samoin.
Myös pitkäjänteisen ja kokonaisvaltaisen asiakastyön tekeminen oli vaikeutunut. Vastaajista liki 40 prosenttia koki, että heidän mahdollisuutensa tehdä pitkäjänteistä työtä asiakkaiden kanssa olivat heikentyneet ja reilut 42 prosenttia koki mahdollisuutensa tukea asiakasta kokonaisvaltaisesti heikentyneen.
Silmiinpistävän huolestuttavaa on kuitenkin se, että liki 60 prosenttia työntekijöistä koki, että heidän mahdollisuutensa puuttua asiakkaiden tilanteeseen riittävän varhaisessa vaiheessa sekä mahdollisuutensa pysyä lain vaatimissa aikarajoissa olivat huonontuneet. Kaikki nämä mahdollisuudet olivat rapautuneet enemmän niillä työntekijöillä, joilla työhön kohdistuvat säästö- ja tehokkuuspaineet, työhön kohdistuva arviointi, kontrolli ja valvonta olivat lisääntyneet.
Tämän lisäksi vastaajista runsas kolmannes koki joutuvansa työskentelemään ammattieettisten arvojensa kanssa ristiriidassa olevalla tavalla. Organisatorisen tilivelvollisuuden lisääntyminen oli yhteydessä myös tähän kokemukseen.
Huoli eettisesti kestävän sosiaalityön mahdollisuuksista uudenlaisessa talousorientoituneessa toimintaympäristössä on siis tutkimukseni perusteella aiheellinen. Lisääntyvä organisatorinen tilivelvollisuus on kiistatta yhteydessä ammattieettisesti vastuullisen sosiaalityön mahdollisuuksien heikkenemiseen sekä kokemuksiin siitä, että työtä joudutaan tekemään ristiriidassa ammattieettisten arvojen kanssa.
Onko nyt käymässä niin, että sosiaalityöntekijän rooli asiakkaan rinnalla kulkevana asianajajana ja tukijana on vaihtumassa organisaation taloudellisten tavoitteiden ajajaksi ja kirstunvartijaksi?
Tilivelvollisuus sinänsä ei kuitenkaan ole missään nimessä markkina-ajan keksintö. Tasapainoilu ristiriitaisten intressien välillä on väistämätön osa julkisen sektorin sosiaalityöntekijöiden työtä.
Vastakkaisetkin intressit, arvot ja tavoitteet kuuluvat työhön ja edellyttävät työntekijältä eettistä harkintaa sekä kykyä perustella ratkaisuja. Jos yksi intressi kuitenkin saa liikaa valtaa, on ammattieettisesti vastuullisen sosiaalityön tekeminen vaarassa.
Organisatorista tilivelvollisuutta siis tarvitaan, sillä sen tehtävänä on turvata verovarojen tarkoituksen- ja oikeudenmukainen käyttö. Oleellista onkin, minkälaisia ovat ne selonteon käytänteet, joilla tilivelvollisuuden toteutumista kontrolloidaan. Jos sosiaalityöntekijän työn tehokkuutta ja tuloksia mitataan sillä, kuinka monta lastensuojelutarpeenselvitystä hän tekee tai kuinka monta asiakkuutta hän päättää, jää olennainen työn tulos tavoittamatta.
Käytänteet saattavatkin tuottaa harhakuvan läpinäkyvästä työstä ja tavoitteiden toteutumisesta, vaikka palveluiden todellinen sisältö ja tulos jäävät auttamattomasti pimentoon. Tällaiset käytänteet uhkaavat pahimmillaan työn todellisen tavoitteen toteutumista ja nakertavat sosiaalityön eetosta. Riskinä on vastuullisuuden etiikan korvautuminen markkinoiden arvoilla.
Onkin ensiarvoisen tärkeää, että sosiaalialan ammattilaiset otetaan mukaan kehittämään selonteon käytänteitä niin, että työn todelliset tulokset ja tehokkuus tavoitetaan. Sosiaalityöntekijöiden pitäisi olla mukana myös yhteiskunnallisessa vaikuttamistyössä ja tehdä työn haasteita sekä kohtuuttomia tilanteita näkyviksi.
Tämä tärkeä osa ammattieettisesti vastuullista sosiaalityötä ei näytä kuitenkaan olevan mahdollista työntekijöille työajan puitteissa, vaikka sosiaalialan ammattieettisissä ohjeissa korostetaan sosiaalityöntekijän roolia yhteiskunnallisena vaikuttajana. Reilu kolmannes vastaajista koki mahdollisuuksiensa tehdä rakenteellista sosiaalityötä ja yhteiskunnallista vaikuttamistyötä heikentyneen. Rakenteellinen sosiaalityö näyttääkin jääneen yksilötyön jalkoihin.
Lisääntynyt organisatorinen tilivelvollisuus ei ole parantanut mahdollisuuksia tehdä ammattieettisesti vastuullista sosiaalityötä, vaan päinvastoin. Mutta kuka kuulee tämän viestin?
Marraskuun pimenevässä iltapäivässä sosiaalialan ammattilaiset ja opiskelijat lauloivat yhteen ääneen: ”Meidän laivassa, meidän laivassa, siinä on iso reikä pohjassa ja se uppoaa ja se uppoaa, jos et ryhdy toimimaan”.
Kysynkin, olisiko nyt vihdoin tullut aika toimia.
Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopistossa ja vasemmistoliiton puoluevaltuuston jäsen. Kirjoitus perustuu Yhteiskuntapolitiikka-lehden numerossa 1/2013 julkaistuun artikkeliin Julkinen sosiaalityö markkinoistumisen armoilla?
uutiskirje 
