Vaikka rauhantunnustelut Suomen ja Neuvostoliiton välillä olivat jo käynnissä, niin diktaattori Josif Stalin katsoi varmuuden vuoksi aiheelliseksi vauhdittaa Suomen rauhanhaluja pommittamalla Helsinki maan tasalle. Moskovassahan ajateltiin, että suomalaiset ovat niin tyhmää kansaa, että järkeä oli heidän päihinsä taottava moukarilla.
Tämä moukari oli Neuvostoliiton ADD eli kaukotoimintailmavoimat, joihin kuului kaikkiaan toista tuhatta pommikonetta. Huonon sään vuoksi lähinnä Leningradin ympäristön kentille keskitetyt koneet joutivat odotteleman useita viikkoja ensimmäisen suurpommituksen alkamista.
Helsinkiin iskettiin helmikuussa kolmella pommituksella, jotka tapahtuivat kymmenen päivän välein. Näistä suurpommituksista on kirjoitettu paljonkin jo aikaisemmin, mutta Antero Raevuoren esitys kirjassa Hävittäkää Helsinki! (Otava) on paras tähänastisista. Siinä huomioidaan myös helsinkiläisten siviilien kokemukset ja pommikoneiden lentäjien kohtalot. Lisäksi kirjassa tarkennetaan eräitä pommituksiin liittyviä myyttejä.
Helsingissä ei sotilaskohteita
Helsingissä ei ollut tärkeitä sotilaskohteita. Tämän Stalin tietysti tiesikin, sillä käskyssään kolmannesta pommituksesta hän totesi muun muassa näin:
”Sää ei saa olla hyökkäyksen esteenä. Hyökkäystä edellyttävät poikkeuksellisen tärkeät poliittiset syyt. Vaadin, että isku tehdään kaikin irrotettavissa olevin voimin ja parhaimmin ja kokeneimmin miehistöin.”
Stalinia tietysti toteltiin. Kolmanteen hyökkäykseen saatiinkin lähtemään 896 punatähtistä pommikonetta. Ensimmäisessä iskussa koneita oli ollut 728 ja toisessa 383. Ilmatorjunta pudotti 30 konetta, mutta se ei ollut Helsingin ilmapuolustuksen päätarkoitus. Ensisijaisesti pyrittiin sulkuja ampumalla estämään koneiden pääsy kaupungin ylle ja siinä onnistuttiinkin hyvin.
Kolmessa suurpommituksessa sai surmansa 150 helsinkiläistä. Määrä on todella vähäinen jos sitä vertaa tappioihin, joita länsiliittoutuneiden pommitukset tuottivat samaan aikaan saksalaisille.
Stalin ei kuitenkaan saanut tietoja pommitusten todellisista vaikutuksista, vaan uskoi sodan loppuun saakka Helsingin tulleen tuhotuksi, kuten ADD:n johto oli ilmoittanut.
Varpaat jäässä pommittamaan
Suurpommituksilla ei Suomea saatu rauhaan pakotetuksi. Tämä johtui lähinnä syystä, että Suomen käsityksen mukaan Moskova vaati tuolloin vielä ehdotonta antautumista.
Helsingin pommittaminen ei ollut venäläisille lentäjille suinkaan mitään juhlaa, sillä venäläisissä pommikoneissa ei ollut lämmityslaitteita ja pakkasta monia tunteja kestäneiden pommitusten aikana saattoi olla 40 astetta. Monilta lentäjiltä jouduttiin amputoimaan varpaita ja jalkateriä.
Onnettomuuksissa tuhoutui myös monia pommituksiin varattuja koneita. Usein on kerrottu suomalaisten pommikoneiden liittyneen palaavien venäläisten pommittajien joukkoon ja aiheuttaneen suurta tuhoa näiden kentillä. Kirjan mukaan näin tapahtui vasta Helsingin pommitusten jälkeen, jolloin ADD oli Tallinnan kimpussa.
Toinen tarina on Helsingin ”siirtäminen” Vuosaareen. Tällainen hämäys tehtiinkin – ja Uutela on yhä täynnä pommikuoppia – mutta kirjoittajan mukaan suurin osa hyökkääjistä pyrki kuitenkin oikean Helsingin kimppuun.
Suuri osa Helsinkiä pommittaneista koneista oli Yhdysvalloissa valmistettuja tai USA:n lisenssillä Neuvostoliitossa tehtyjä. ADD tankkasi koneensa sataoktaanisella amerikkalaiselle lentobensiinillä.
lehti 