Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallinen Valkoinen Toyota vei vaimoni palkittiin tänään, Runebergin päivänä, maineikkaalla Runeberg-palkinnolla Porvoossa.
”Joni Skiftesvik on kertojana suuri tyylitaituri. Hänen romaaninsa edustaa realistista kerrontaa parhaimmillaan. Skiftesvikin lause on tarkka ja merkitystä täynnä, hänen kielensä väreilee omintakeisella tavalla, dialogit ovat lyhyiksi pelkistettyjä, mutta jännitteisiä. Harvassa ovat ne kirjailijat, joiden tekstin maun tuntee, muistaa ja tunnistaa, kun sitä on kerran päässyt maistamaan. Tästä syystä Skiftesvik on kertojana ohittamaton”, raati perustelee valintaansa.
Valitsijaraatiin kuuluvat sen puheenjohtaja kulttuuritoimittaja ja kriitikko Elisabeth Nordgren, kirjailija ja kriitikko Irja Sinivaara ja kirjailija Jouko Sirola.
– Arvostan kovasti Runeberg-palkintoa. Minulle on kerrottu, että ehdokaskirjoja oli yli 250. Kun pääsee tällaisen kirjakasan päällimmäiseksi omalla opuksellaan, niin kyllä se mukavalta tuntuu, Skiftesvik iloitsee palkinnonjako- tilaisuuden tuoksinassa.
Kuolema kolkutti ovella
Palkitun kirjan taustalla on elämän liitupiirto, sen häilyväisyys, kuoleman kolkuttaminen ovella. Tapahtumat risteilevät kirjailijan elämänkaaren tapahtumissa, iloissa ja murheissa lapsuudesta nykyisyyteen. Uhkaa enteilevän kirjan alussa sairaudet koettelevat Jonia ja hänen Hilkka -vaimoaan. On vuosi 2011.
”Tarina vetoaa tunteisiin, se koskettaa, mutta mikä tärkeintä, kun kirjan on sulkenut, tapahtuu ihme: kirjan painava sisältö jatkaa elämäänsä mielessä ja kasvaa päivä päivältä. Paljon on kirjoitettu hyviä romaaneja, mutta mestaruus tunnetaan jälkivaikutuksesta”, valintalautakunta toteaa.
Ja oikeassa ovat, vaikka napakoiden lyhyiden lauseiden teksti joiltain osin kärsii hienoisesta kielellisestä kankeudesta. Parhaimmillaan Skiftesvikin kieli murreosuuksineen on rikasta ja piirtää kiinnostavaa ajankuvaa. Tarinoiden kertojana hän on verrattomasti Haanpään, Huovisen ja Aapelinkin jäljillä. Huoviseen hänet sitoo traagisella tavalla myös molempien kirjailijoiden ehkä suurin suru, heidän poikiensa varhaiset kuolemat. Se heijastelee Valkoinen Toyota vei vaimoni -kirjan suruvaippana kautta kerronnan.
Vaikeinta kirjoittaa pojan kuolemasta
Skiftesvik kertoo suunnitelleensa pitkään elämäkerrallisen kirjan kirjoittamista.
– Aina se kuitenkin lykkääntyi; tuli muita kirjoitustöitä, romaaneja, novelleja, näytelmiä. Luulin jo jossain vaiheessa, että koko elämäkertakirjani jää vain suunnitelmaksi, mutta toisin kuitenkin kävi. Kesällä 2011 makasimme molemmat, minä ja vaimoni, eri sairaaloiden teho-osastoilla eikä tilanne näyttänyt ollenkaan hyvältä. Sairaalassa muistot menneistä vuosista palasivat silmieni eteen kuin filminauhana. Aloin tehdä muistiinpanoja ja niistä kirja sitten sairaalareissun jälkeen alkoi syntyä.
Skiftesvik kertoo intiimisti ja kaunistelematta itsestään ja läheistään, työtovereista, seudun asukkaista ja satamakaupungin värikkäistä ihmisistä heidän omilla nimillään.
– Oli helppoja ja vaikeita kohtia kirjoittaa. Lukijat ovat sanoneet vuoroin nauraneensa vesissä silmin ja väliin poskilla on ollut kyyneleitä. Sellaisiahan itse kunkin muistot ovat, naurattavia ja itkettäviä. Vaikein asia oli kirjoittaa poikani Kimin kuolemasta kesällä 1985. En ollut aiemmin onnettomuudesta kirjoittanut ja tiukille se otti nytkin. En usko, että kirjalla oli minulle minkäänlaista terapeuttista merkitystä. Sitä vastoin olen vaistonnut monien lukijoiden palanneen joidenkin omien vaikeiden kysymystensä ääreen kirjani luettuaan. Yhteydenottoja on ollut tosi paljon, ja olen kuullut monia erikoisia elämäntarinoita, Skiftesvik kertoo.
Ehkä nuo tarinat löytävät tiensä hänen tuleviin teoksiin.
Satamatöihin 13-vuotiaana
Joni Skiftesvik eli lapsuutensa köyhässä työläisperheessä. Äiti oli ahtaaja ja oma isä norjalainen merimies. Äiti ja Joni asuivatkin jonkin aikaa Norjassa, mutta koti-ikävä toi heidät takaisin Perämeren rannalle sukulaisten luo. Myöhemmin äiti avioitui uudelleen, niin ikään merimiehen kanssa. Eikä sekään tarina päättynyt hyvin. Kotoaan Joni sai kuitenkin hyvät eväät kirjailijan uralleen.
– Rahaa ei ollut, mutta rakkautta ja lämpöä piisasi. Isäpuoleni seilasi maailmalla ja äiti raatoi satamatyössä. Erityisen kiitollinen olen äidilleni ja mummolleni. Innokkaina lukijoina he tartuttivat myös minuun ihan lapsesta pitäen rakkauden lukemiseen ja ostivat vähillä rahoillaan kirjoja. Kirjojen maailma oli minulle tärkeä ja sitä kautta löytyi sitten ammattikin. Äitini oli kuolemaansa asti paras ja eniten kunnioittamani palautteen antaja teksteistäni. Häneltä sain myös paljon aiheita. Äitini oli erinomainen tarinankertoja.
Joni otti osaa perheen elatukseen menemällä jo pikkupoikana töihin satamaan, mutta pääsi myös kouluun. Siellä köyhälistön kakaraa kiusattiin.
– Kiipesin 13-vuotiaana ensi kerran Rauma-Repolan tapulille. Satamakylän suurin työnantaja käytti kesäisin lapsityövoimaa, kun kylältä loppuivat täysi-ikäiset. Muistelen kouluaikaani aika yhdentekevin ajatuksin. Oppikouluni oli hyvin hierarkkinen laitos verrattuna nykyajan kouluihin. Olisin kaivannut keskustelevuutta, mutta opettajat seisoivat niin korkealla kateederilla, ettei luontevaa kommunikointia syntynyt. Erityisen mielelläni olisin kaivannut lisää tietoa kirjoista ja kirjailijoista. Toisinaan sain huomata, että taisin itse tietää joistakin klassikoista jopa enemmän kuin opettajani.
Kirjoittaminen vei merimiehen
Skiftesvik oli pitkään aivan varma, että hänestä tulee sukunsa perinteiden mukaisesti merenkulkija, mutta toisin kävi.
– Lukiovuosina kiinnostuin kuitenkin kirjoittamisesta, joka oli seurausta lukuharrastuksestani. Ryhdyin kyhäämään kertomuksia lehtien nuortensivuille. Minusta oli mahtavaa nähdä omia tekstejä painettuina ja kohta halusinkin merille lähdön sijaan työhön jossa saisin kirjoittaa. Minusta tuli toimittaja, ja se työ tyydytti kirjoittamishaluni moneksi vuodeksi. Pikkuhiljaa aloin kirjoitella vapaa-aikanani kertomuksia ja novelleja.
Niistä kehkeytyi vuonna 1983 julkaistu, palkittu Joni Skiftesvikin esikoisteos Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja. Vapaaksi kirjailijaksi hän jäi 1988. Eikä ole ratkaisuaan katunut. Siitä alkoi nyt Runeberg-palkinnon pokanneen kansankirjailijan voittokulku kotimaisen kaunokirjallisuuden kentällä.
Palkitun kirjan uhkat ovat väistyneet taka-alalle. Uusi kirja on tekeillä ja kirjailija voi hyvin.
– Uuden sydämen saanut vaimoni taitaa olla vielä kovemmassa kunnossa kuin minä. Lenkillä ollessamme joudun toisinaan toppuuttelemaan häntä, että älä mene niin lujaa!
Valkoinen Toyota ei vienyt vaimoa lopullisesti. Realistisen kirjan kauniissa, lähes lyyrisessä loppukohtauksessa kirjailija-isä purjehtii saareen kohdatakseen kuolleen poikansa ja oman elämänsä rajallisuuden.
uutiskirje 
