Kurvit suoriksi
Olen saanut näiden juttujeni lukijoilta jo muutamia huomautuksia siitä, että en ole tänä kesänä kirjoittanut vielä mitään sienistä enkä käärmeistä. Eräässäkin vietissä kyseltiin, olenko lopettanut aikaisempina vuosina mainostamani sienestyksen tyystin.
Enpä tietenkään. Kyllä minä olen näitä Vuosaaren Uutelan metsiä kierrellyt entiseen tapaan. Muutaman kerran on kunnon ukkossadekin päässyt yllättämään, jolloin tietysti kastuin läpimäräksi, vaikka reipas kävely kotiin metsän siimeksestä ei kestä kuin reilut kymmenen minuuttia.
Ensimmäiset pikkuiset kantarellit eli keltavahverot löytyivät pian juhannuksen jälkeen. Niistä riitti juuri ja juuri yhden kastikkeen tarpeiksi. Pari viikkoa ennen Hiroshimaan pudotetun atomipommin 70-vuotispäivää Uutelasta löytyi jo aika mukavasti isompiakin kantarelleja. Niistä riitti jo pakastettavaksikin.
Parin vuoden kuluttua Suomikin pääsee todennäköisesti viemään bensiiniä Venäjälle.
Keltavahverovuosi täällä itäisessä Helsingissä on mielestäni ollut jopa keskimääräistä parempi, mutta muissa sienissä ei ole ollut kehumista. Tattejakin on löytynyt niukasti. Herkkutatteja on pakkasessa vasta muutamia kappaleita.
Maaseudulla asuvia tai mökeillään sienestäviä tietysti naurattavat nämä minun sienisaaliini. Saan aina silloin tällöin kuulla kuinka jostakin Helsingin ulkopuolelta on kerätty pyykkikoreittain mitä herkullisempia sieniä. Kyllä minä uskon kertojia, mutta täällä Vuosaaressa sienestetään hieman eri sarjassa. Kymmeniä tuhansia ihmisiä asuu melko pienten metsäalueiden naapurissa. Uutelan pinta-ala on kauniit 204 hehtaaria.
Uusia asukkaita Helsingin kauneimmaksi kaupunginosaksi juuri äänestettyyn Vuosaareen tulee lisää koko ajan. Aivan tuossa lähellä rakennetaan niin sanottua Pauligin korttelia entisen kahvitehtaan paikalle. Homma alkaa olla jo puolessa välissä. Rastilan suunnalla on tarkoitus taas lohkaista pala hienoa metsää kivitalojen tieltä.
Mutta en minä valita. Onneksi uudet tänne muuttajat eivät tunnu tuntevan sieniä juuri lainkaan, enkä minä ehdi heitä kaikkia opastamaan.
Mutta kumma kyllä, käärmeitä täällä Vuosaaren metsissä näyttää piisaavan ihan entiseen malliin. Käsitykseni mukaan ainakin Uutelan metsässä voidaan puhua jopa poikkeuksellisen hyvästä käärmevuodesta.
Tosin itse olen tähän mennessä tavannut vain yhden kyykäärmeen. Se tapahtui yhtenä heinäkuun harvoista helteisistä päivistä, jolloin olin sienimetsässä typerään tapaani sortseihin pukeutuneena ja pikkukengät jalassa. Purupintaa riitti siis karvaisissa säärissäni.
Kahlasin korkeassa ruohikossa, jonka kätköistä olin edellisinä vuosina löytänyt hehkuvan keltaisia kantarelleja. Äkkiä huomasin muutaman sentin päässä jalastani harmaan kyyn. Olin toisella jalallani juuri astumassa sen päälle.
Tuijotimme hetken toisiamme kylmän rauhallisesti, eikä käärme päästänyt edes varoitussihinää. Se teki U-käännöksen ja hävisi hetkessä ruohikon sekaan. Kaikki kävi niin äkkiä, että en ehtinyt edes säikähtää.
Uutelassa olen kesän kuluessa tavannut useita kiihtyneitä ihmisiä, jotka ovat kertoneet nähneensä aivan hetki sitten hirmuisen suuren käärmeen. Tutkijat väittävät, että kyyn tyypillinen pituus on vain 55–65 senttimetriä. Näin pieniä käärmeitä meillä täällä Uutelassa ei olekaan!
Suurimman Suomessa tavatun kyyn väitetään olleet 94-senttinen ja Ruotsista on tavattu 104-senttiseksi kasvanut. Minäkin olen nähnyt täällä lähimetsissä paljon isompia kyitä, jotka muuten ovat maailman pohjoisimpia myrkkykäärmeitä.
Vai olisiko niin, että käärmeet venyvät kertomuksissa pituutta samalla tavalla kuin kalamiesten saaliit? Kuinka pitkä oli todella esimerkiksi harmaa kyy, jonka olin vähällä tallata? Vaikea sanoa, kun se oli niin monella mutkalla.
Olen pannut muutenkin merkille, että näin varttuneempana on vaikeampi ottaa varmaa kantaa mutkikkaisiin asioihin. Kuusitoistavuotiaana olisin heti ilmoittanut, että kyyllä oli mittaa 163,23 senttiä hännästä kielen kärkeen mitattuna.
Viime viikkoina on Venäjällä tuhottu televisiokameroiden edessä lännestä maahan salakuljetettuja herkkuruokia, erityisesti juustoja. Elintarvikkeiden luvaton tuonti johtuu tietysti presidentti Vladimir Putinin julistamista vastapakotteista, jotka ovat estäneet myös monen suomalaisen tuotteen pääsyn venäläisten kuluttajien ulottuville.
Samalla elintarvikkeiden hinnat Venäjällä ovat nousseet huomattavasti. Miltähän kurjistuvan kansan tuntuu katsella haluttujen herkkujen julkista tuhoamista? Ehkä jonkun mieleen on tullut sekin, että miksi tavaroita ei jaettu tarpeessa oleville.
Vielä mutkikkaampi juttu on se, että parin vuoden kuluttua Suomikin pääsee todennäköisesti viemään bensiiniä Venäjälle. Näin ennustetaan käyvän siitä huolimatta, että Venäjä on edelleen maailman toiseksi suurin raakaöljyn tuottaja.
Kummallisen tilanteen on aiheuttanut se, että Venäjällä on puutetta jalostuskapasiteetista, jolla raakaöljystä saadaan muun muassa autojen käyttämää bensiiniä. Öljynjalostamoja ei ole rakennettu, koska siitä ei saa katetta sijoituksilleen. Tämä taas johtuu siitä, että Venäjällä bensiinin hinta on pidetty alhaisena hallituksen kannatuksen varmistamiseksi.
Suomesta öljynjalostamoja löytyy. Siitä saamme kiittää ärhäkkää vuorineuvos Uolevi Raadetta, joka presidentti Urho Kekkosen tuella loi maahamme huoltovarmuuden kannalta tärkeän jalostuskapasiteetin. Raadetta kannustivat katkerat muistikuvat siitä kuinka talvisodan alkaessa Shellin tankkeri kääntyi Helsingin edustalta Kruunuvuoren selältä lastiaan purkamatta takaisin avomerelle. Laivan lastina oli ollut lentokonebensiiniä.
Kirjoitettuani tämän jutun, lähdin sienimetsään, missä vastaan tuli heti mittava rantakäärme. Se oli helppo tunnistaa niskassa olevista vaaleista laikuista. Kohtaamisemme tuotti onnea, sillä pian löytyi kantarellien lisäksi jokunen herkkutattikin ja kourallinen mustatorvisieniä.
Ja kun vielä seuraavanakin päivänä törmäsin pitkään mustaan käärmeeseen, niin olen tullut siihen johtopäätökseen, että Uutelan metsästä kerää helpommin pyykkikorillisen käärmeitä kuin herkkutatteja. Se on oiva todiste siitä kuinka hienosti me täällä Itä-Helsingissä suojelemme luonnon helmassa luikertelevia pikku ystäviämme.
uutiskirje 