1990-luvun tuhoisien sotien jälkeen on tullut tavaksi jakaa Bosnia-Hertsegovina kolmeen blokkiin ja uskontokuntaan, serbiortodokseihin, kroaattikatolisiin ja bosniakkeihin (lähinnä muslimit).
Menneinä, sivistyneempinä vuosisatoina katsottiin, että eteläslaavilaiset juuret yhdistävät ja arkiset kulttuurierot tekevät elämästä mielenkiintoista. Ihmisten identiteetti rakentui enemmän ”sekä että” – kuin ”joko tai” – pohjalle.
Espanjan sefardijuutalaiset pakenivat inkvisition uskonkiihkoa eteläslaavien keskuuteen. Heidän perässään tuli monien vaiheiden ja välikäsien kautta Sarajevon haggada, maailman kenties ainutlaatuisin kirja.
Haggadan vaiheet
Haggada kaiverrettiin 1350-luvulla käsin vasikannahalle. Kuvituksiin käytettiin kuparia ja kultaa. Kirjan viinitahrat viittaavat juutalaisten pääsiäisjuhlien rituaaleihin, joihin sitä on käytetty vuosisatojen saatossa.
Haggada päätyi Itävalta-Unkarin hallinnoimaan Sarajevoon 1800-luvun lopulla. Se sai olla rauhassa Kansallismuseon vitriinissä huhtikuuhun 1941 asti. Silloin Natsi-Saksa ja Kroatian äärikansallinen Ustaša-nukkehallinto vyöryivät kuninkaalliseen Jugoslaviaan. Pääkirjastonhoitaja, islamilainen oppinut Derviš Korkut salakuljetti Haggadan turvaan. Myöhemmin Korkutista ja hänen vaimostaan tuli ”vanhurskaita kansakuntien joukossa”. Toisen maailmansodan jälkeen arvonimiä on myönnetty erityisesti ei-juutalaisille, jotka auttoivat vainottuja holokaustin pyörteissä.
Entäpä 1990-luvulla, kun Ratko Mladićin ja Radovan Karadžićin ääriserbit piirittivät Sarajevoa? Jälleen muslimikirjastonhoitaja pelastaa juutalaisten pyhän kirjan, sala-ampujien ja murtovarkaiden kynsistä.
Haggada on vain yksi Sarajevon kirjoista, joista ekologisista teemoistaan tunnettu tieto- ja lastenkirjailija Anja Portin (s.1971) esikoisesseekokoelmassaan Sarajevon kirjat kirjoittaa. Hän keskittyy Sarajevon 1 425-päiväisen piirityksen, 11 000 kuolonuhria vaatineen ja yli satatuhatta ihmistä pakolaisiksi ajaneen tragedian vaikutuksiin kaupungin muistiin ja kulttuuriin.
Piirityksen aikana musta huumori ja kulttuuriväen väkivallaton vastarinta auttoivat pitämään Sarajevon järjissään. Nälän, kylmän ja sala-ampujien riivaamassa kaupungissa järjestettiin elokuvafestivaaleja, teatteri-esityksiä, taidenäyttelyjä, rock- ja filharmonisia konsertteja. Oli yhteinen missio: arvokkuuden ja inhimillisyyden säilyttäminen.
Henki heikossa hapessa
Sarajevo voisi tarjota positiivisen esimerkin 2000-luvun vieraan pelon riivaamalle Euroopalle.
Valitettavasti ”Sarajevon henki” on heikossa hapessa. Daytonin sopimus, tai ”Dayton Disagreement” lopetti kyllä sodan. Samalla se sementoi Bosnian serbitasavaltaan ja bosniakkien ja kroaattien federaatioon perustuvan apartheid-järjestelmän. Sotatila jatkuu edelleen ihmisten mielissä.
Toimivaa valtiota ei ole saatu aikaan: Bosnian serbit, johtajanaan Vladimir Putinin Venäjän tukema Milorad Dodik, kiistävät Srebrenican ja muut sotarikokset. Nykykuntoisesta EU:sta ei ole tukemaan oikeusvaltion ja demokratian rakentamista.
Balkanin nationalistipoliitikot ovat edelleen vallankahvassa, riippumaton media on lähes olematonta ja puoluelehdet vyöryttävät vihapuhetta.
Portin näkee paljon pahaa myös koulujärjestelmässä, joka opettaa kaikkien kolmen ryhmän lapsille vain omaa sankarillista kärsimyshistoriaansa.
Piirityksessä pahoin kärsineet museot, kirjastot ja galleriat eivät pysty pitämään ovia auki. Eihän nationalistipoliitikkojen intresseihin kuulu maksaa yhteiselon arkistojen sähkölaskuja.
Silti Portinin hieno, humaani ja inhimillinen kirja pitää yllä varovaista optimismia. Menneisyys on kohdattava, jotta vaiennetut saisivat äänen ja päästäisiin eteenpäin. Mutta ”negatiivinen muisteleminen”, siis omien kärsimysten glorifiointi ja toisten syyttely, voi olla uuden koston kierteen alku, niin Balkanilla kuin Suomessakin.
Portinin haastattelemat kirjailijat, dokumenttielokuvan tekijät ja ihmisoikeusaktivistit ovat totuuden ja sovinnon kannalla.
Anja Portin: Sarajevon kirjat. Savukeidas 2015. 176 sivua.
uutiskirje 
