Parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscarilla juuri palkittu unkarilaisfilmi Son Of Saul on tiivistunnelmainen keskitysleirikuvaus ja pakotarina.
Lajityyppiluokittelua olennaisempaa on draaman ydin: elokuvan keskitys- tai paremminkin tuhoamisleiri on maanpäällinen helvetti. Sinne joutuneille vapautus tulee vasta kuolemassa. Sen mylly jauhaa mieleen jäävissä näkymissä kiivaana.
Päähenkilön kannalta tapahtumat ovat painajaismainen piinapenkki. Nelikymppinen unkarinjuutalainen Saul on ikävässä välikädessä leirin hierarkiassa. Hän on vain näennäisesti kohtalotovereitaan paremmassa asemassa kaasukammion ruumiskasojen siivoojana.
Kysymys on julmasta ironiasta: siivoojan osa vain siirtää oman teloitushetken tuonnemmaksi. Tästä viriää epäkiitollista puuhaa tekevien keskuudessa pakosuunnitelma. Toivon kipinä on pieni, mutta porukan vastarinnan henki luja.
Erään ruumiin äärellä Saul joutuu psyykkisesti erityisen tiukoille. Keskeiseksi muodostuu epätoivoisen päähenkilön pyrkimys pitää kiinni asiaan liittyvistä, kulttuurilleen tärkeistä rituaaleista.
Asia vie Saulin lähes pakkomielteenomaiselle odysseialle. Elokuvan päätös on sen mukainen.
Muistettava episodi on kuvattu hyvin. Kun tuo päätös suhteutetaan kaikkeen edellä nähtyyn, niin siinä koukataan pitkälle itse elämän mysteerin syliin.
Juutalaisuuden historia vaikuttaa olleen taustalla myös päähenkilön nimen valinnassa. Symboliikkaa tai muuta tarustoa oleellisempi on silti draaman luonne. Sen käytäntö puhuu kansanmurhan tylyä selkokieltä.
Unkarilaisfilmi kiertää tietyllä ehdottomuudella sovinnaiset holokaustitarinoinnit. Niistä tunnetuimpiin kuuluva Roman Polanskin ohjaama Pianisti (2003) on ”katsojaystävällisempi”.
Miten tämä oli mahdollista?
Son of Saulissa luodaan kylmäävä visio eurooppalaisen lähihistorian synkästä luvusta. Siihen tuskin sanotaan viimeistä sanaa vielä pitkään aikaan. Katsoja saa purtavakseen kunnon pähkinän: miten tällainen on ollut mahdollista?
Unkarilaisfilmin tunneilmaston hyytävyys syntyy tehokkaan pelkistetyin keinoin. Laszlo Nemesin ohjauksessa painottuu subjektiivinen näkökulma, ja hyvin yksinkertaisesta syystä: Saulin psyyke on koetuksella epäinhimillisten paineiden keskellä.
Päähenkilö on poikkeuksellisen paljon kuvauksen kohteena, kuva-alan rajaus on korostunutta ja kurinalaisen johdonmukaista. Käsivarakuvauksella mennään pääsääntöisesti lähelle ihmiskasvoja.
Tällä tekniikalla keskitysleiri nähdään intensiivisen yksilöllisen kokemisen kautta. Elokuvaa sävyttää kokonaisvaltainen painostavuus. Sen tärkeä pilari on ääniraita: kuva-alan ulkopuolelta raikuvissa saksankielisissä komennoissa on juuri näissä raameissa tiukkaa potkua.
Samaa voi sanoa SS-upseerien aika ajoin melkein kuin tyhjästä tapahtuvista ilmestymisistä – ne iskevät kuin jääpiikki.
Nämä kerronnalliset ratkaisut ovat ehdottoman perusteltuja. Kuvaustavan pelkistyneisyys ilmentää joukkotuhon käytännön kliinistä luonnetta: toimintapuitteet ovat kuin ylityöllistetyssä valtion virastossa. Vanha natsiklisee karjuvista sadisteista loistaa poissaolollaan.
Tämän päivän näkökulmasta Son of Saul on kuin hiljainen varoitushuuto, ja hyvin poliittinen sellainen.
SON OF SAUL (Saul fia, Unkari 2015). Ohjaus: Laszlo Nemes. Käsikirjoitus: Nemes, Clara Royer. Pääosassa: Geza Röhrig.
uutiskirje 
