Muusikoiden klubilla ovat alkamassa joka perjantaiset reggae- ja jazz-pitoiset jamit traditionaalisin maustein. Ne saavat nyt kuitenkin jäädä, koska alhaalla sataman läheisyydessä on meneillään elokuvafestivaali. Illan näytös Romeo ja Julia on vaimon mieleen. Franco Zeffirellin ohjaama klassikko poikkeaa ikänsä puolesta eurooppalaisen elokuvan festivaalin yleisestä linjasta, sillä vuonna 1968 kiellettyä rakkautta edustivat täällä yhä myös rotujen väliset avioliitot.
Yllättäen sali pittoreskissa ranskalais-mosambikilaisen kulttuurikeskuksen rakennuksessa on miltei täynnä, etupäässä nuoria mosambikilaisia pariskuntia. Liekö tekstitysten portugali heidänkin mielestään koukeroinen käännös Shakespearelle uskollisesta runomuotoisesta dialogista.
Loppukohtauksen traagiset kuolemat yhä mielessä tie vie ylös kirjailijoiden klubille, jossa on espanjalaisen ystävän isot läksiäisjuhlat. Pikku lavalla kitaroiden, basson, djemben, saksofonin ja kahden mbiran voimin soivat mosambikilaiset klassikot ja improvisoidumpi jamitus.
Wafino paljastuukin valovoimaiseksi nhambalo-artistiksi.
Kuvataiteilija João Paulo Bias nappaa edelliseltä soittajalta kitaran esittääkseen maailmankuulun Ghorwane-yhtyeen klassikkokappaleen, jossa kutsutaan äitiä. Laulu muistuttaa kahdenkymmenen vuoden takaisesta sisällissodasta, mutta on jälleen valitettavan ajankohtainen.
Vähitellen instrumentaaliseksi afrojazziksi muuttuva taidokas soitto, erityisesti mbirojen rämisevien koskettimien hypnoottinen vuoropuhelu, saa minut miltei lankeamaan loveen jo puolen yön paikkeilla.
Sodanvastaista teatteria
Laulujen lunnaat on maksettava kotona voimia keräten, vaikka launtain aamuohjelmaksi olisi tarjolla lasten elokuvasessio ja maalausta. Jean-Paul Sartre julisti aikoinaan, että olemme vapautemme orjia. Tämä pätee erityisen hyvin yöelämää pursuavassa Maputossa. Alkuillasta on jätettävä solvauksista improvisoiduin riimein koostuvat rap-battlet väliin. Palaamme Baixaan.
Koominen Gungu-teatteri, jonka näytelmissä ei yleensä ole varsinaista alkua eikä loppua, on epäilyksettä maan suosituin teatteri ja sen valtava sali on tänäänkin täynnä näyttelijöille vähän väliä huutelevaa yleisöä.
Näytelmän Ora diga lá como está este país (Sanopa miten tällä maalla menee) alussa itse näyttämö pysyy pimeänä, kun kaksi sotilasta jahtaa toisiaan penkkirivien välissä. Yleisö virittyy heti maan nykyiseen sotaiseen konfliktiin.
Riitaiset perilliset, heidän joukossaan konfliktin eri puolilla taistelevat vävy ja vanhin poika, ovat kokoontuneet isän ennakkoperinnön jakoon. Mosambikin tavoin tytär on velkaantunut yhtäkkiä, vaikka ei ole edes opiskellut mitään. Lopuksi isä jakaa jälkikasvun pettymykseksi rahan sijaan rakennusmateriaaleja, joiden hyödyntämiseksi sisarusten on välttämätöntä sopia riitansa.
Syömme parit pizzat teatterin kulman takana Rua de Araujoksi kutsutulla ”kuumalla vyöhykkeellä”, mutta jätämme ympäröivien yökerhojen eroottiset tanssinäytökset väliin. Voisi puhua boikotistakin, sillä osa klubien strippaajista on alaikäisiä.
Zambézian rytmit
Iltayhdentoista aikaan Xima-klubilla ylempänä Alto Máen yhtä lailla boheemissa kaupunginosassa bändi ei ole vielä aloittanutkaan, mutta ei menoa voi silti vaisuksi haukkua. Tanssilavalla nuori nainen vatkaa nopeasti takamustaan partnerin pitäessä jalkaansa naisen reisien välissä angolalaisen kizomban tahdissa.
Televisiossa FC Barcelona pieksee Granadan, mutta asiakaskunta keskittyy nyt enemmänkin suosittuun zouk-tanssiin, jossa täkäläiset hetkutusliikkeet ja Antillien pyöräytykset yhdistyvät eurooppalaisten paritanssien fyysiseen läheisyyteen.
Puolen yön jälkeen lavalle astuu vihreään afrikkalaiseen kankaaseen korkokengistä kaulukseen asti pukeutunut Pureza Wafino. Meille väitettiin, että luvassa olisi täkäläistä marrabentaa, mutta Wafino paljastuukin valovoimaiseksi nhambalo-artistiksi.
Tanssi on peräisin tyttöjen aikuistumisrituaaleista Zambézian maakunnasta, mutta on vakiintunut myös sikäläiseksi suosituksi populaarimusiikin tyypiksi. Tanssilattian kuningattareksi rientää nyt zambezialainen nuori nainen shuabun kielisen laulun ja kotiseutunsa rytmien kutsumana.
Taustabändi Banda Realin kitarat, basso, rummut ja koskettimet esittävät vuorotellen taitojaan yleisön taputtaessa sooloille kuin jazz-keikalla konsanaan. Pohjarytmiä etelän pojille hakkaa pohjoisesta Nampulan maakunnasta tuleva perkussionisti kahdelle eri korkeudelle viritetystä puisesta rumpuparista kootulla massapatallaan.
Muusikot Mosambikin eri osista soittavat riitasoinnuitta pitkälle aamuyöhön eikä poliittisen eliitin sotahaluista ole tanssilattialla pienintäkään merkkiä.
uutiskirje 
