Rapparista räppäriksi

Näyttelyteosten valintaan on vaikuttanut Kangasala-talo jo itsessään. Sen arkkitehtuuri nojautuu ajatukseen neljästä siirtolohkareesta. Talon verhoilu on suojaavaa corten-terästä, minkä sävy muuttuu vuosien kuluessa oranssinkeltaisesta tummanruskeaksi. Nyt se on ruosteenruskea.

Raili Tangin isällä oli automaalaamo toisessa polvessa ja tätä kautta värit pollockmaisine räiskeineen olivat osa elämää jo lapsena. Taideopintonsa hän aloitti Vapaassa taidekoulussa, missä vaikuttivat Carolus Enckell ja Tor Arne. Taideakatemian kouluun hän kuitenkin pyrki vasta opiskeltuaan pari vuotta vaatesuunnittelua: viimeinen tikki oli markkinointiseminaari toisella vuosikurssilla. Työ ei vastannut hänen odotuksiaan.

Akatemiassa hänen opettajiaan olivat Timo Aalto ja viimeisellä vuosikurssilla Paul Osipow ja Matti Kujasalo. Aalto oli tärkeä vaikuttaja Tangin ikäpolvessa värilähtöisellä ajattelullaan. Kaikki kuitenkin tietävät, että merkittävintä kouluaikana on löytää omat sukulaissielunsa toisista opiskelijoista. Vuosikurssilta valmistuivat myös Mari Rantanen ja Harald Arnkill, joiden kummankin työssä värillä on etusija.

Osipow ja Kujasalo olivat innostuneita akryylistä eikä myöskään Tang halunnut tehdä mitään pikkusievää, vaan olla kunnon rappari kuten äijät Amerikoissa. Vaikka hän sitten pitkän akryylimaalauskauden jälkeen siirtyikin öljyväreihin, niin mitään pikkusievää en häneltä ole koskaan nähnyt. Enkä edes pienikokoista.

Esseitä akryylillä

Näyttelyn ripustus ei ole kronologinen, vaan vierekkäin voi tarkastella sekä vanhoja että uusia töitä. Vanhimmat maalaukset ovat pystyjä, monokromaattisia suorakaiteita. Niiden värimaailma on enimmäkseen maanläheinen, koska maavärit olivat – ja ovat – halvempia hankkia.

Nämä teokset ovat vahvan materiaalisia muraalimaalauksia. Ne ovat tarkkaan mietittyjä ja perusteltuja väriesseitä, joita voisi lukea vaikka kuinka kauan. Niin kutsutusta monokromaattisuudesta huolimatta kankaalle on synnytetty tila, niin fyysinen kuin henkinenkin, maalausprosessiin kokonaisvaltaisesti, intensiivisesti ja intohimoisesti antautumalla.

Yksivärisyys on kuitenkin kovin suhteellista, sillä haluttuun kokonaissävyyn on tarvittu lukemattomasti värikerroksia ja -sävyjä. Akryylin muovimaisuutta välttääkseen Tang on käyttänyt pigmenttejä ja sideainetta, mutta ei täyteaineita.

Teoksista tuli raskaita. Niiden siirtelykin kysyi voimia. Laitoihin pakkautunutta ylimääräistä ainetta hän poisti taltoin. Seurauksena fyysisesti vaativasta työstä oli käsileikkaus ja materiaalin vaihto.

Maalaus on kamppailulaji, sanoo hän.

Tunne on värin nimi

Taidekokemus on aina abstrakti. Maalaus vaikuttaa katsojaan suoralla värikerronnalla, etenkin tietysti väriin keskittyvä maalaus. Väreihin ja niiden erilaisiin yhdistelmiin on ladattu kaikki maailman tunneinformaatio ja kullakin taidemaalarilla on juuri omailmeinen emootioiden paletti käytössään.

Taiteilija on osa työtään ja käsin tehdyn teoksen vaikutus katsojaan on aivan omaa luokkaansa.

Tang ei pakkaa värejään laatikoihin, ruutuihin tai raitoihin. Hän ei pidä niille kuria rajaamalla niiden elämää, alista niitä muodon palvelukseen taikka dekoratiivisuuden tanssitytöiksi. Tästä niin pidän.

Tang haluaa teostensa tuottavan positiivista energiaa, antavan uskoa, optimismia ja henkistä vahvuutta. Niiden on sisällettävä mysteeri. Se, ettei taideteos käsittele päivänpoliittisia ongelmia, ei suinkaan tarkoita, etteikö sillä olisi yhteiskunnallista vaikuttavuutta: kaikenlaisista vaikeuksista selviytymiseen tarvitaan taiteen antamaa rakentavaa voimaa.

Öljyvärit kuin karkkeja

Tang piti Forum Boxissa vuonna 2004 ensimmäisen näyttelynsä, joka koostui pelkistä öljyväritöistä. Niiden kanssa hän tunsi olevansa kuin karkkikaupassa. Kun ”akryyliväriä pitää totisesti työstää, että saa hehkua niihin”, on öljyväri itsessään loistokasta jopa murretuilla väreillä, kuten mukana olevissa kolmessa maalauksessa 2000-luvun loppupuoliskolta.

”Aina on innostuttava, mitään ei saa tehdä rutiinilla”. Kauneus löytyy niin rosoiselta asfaltilta kuin markettien meikkihyllyiltä tai lihakaupan leikkeletiskiltä: värimuistia voi kehittää missä vain.

Aiemmin akryylitöistä oli poistettu kaikki esittävä, mutta öljyvärimaalauksiin alkaa hiljalleen vuosien kuluessa ilmestyä erilaisia elementtejä. Niistä löytää kasvoja, oksia, kukkia. Suurilla kankailla sivellin liikkuu lennokkaasti ja notkeasti yhdistäen parhaimmillaan loistokkaasti kalligrafian ja maalauksen. Tämän lajin parhaita töitä ei näyttelyssä ole.

Kangasalan uusi kulttuuritalo on kerännyt palkintoja ja kiitosta, mutta kuvataiteilijan näkökulmasta ihmetyttää, että käyttökelpoista esillepanoseinää sekä museon puolella että vaihtuvien näyttelyiden galleriassa on pilattu metritolkulla pistorasioin ja räikyvin opastein. Eikö tilojen käyttötarkoitus ollut jo etukäteen selvillä?

Kun yksi näyttelyn ihastuttavimmista töistä, All around my Hat, on jouduttu iskemään palokaluston viereen, on se kyllä surkeaa – vaikka ei pilkunviilaaja olisikaan.

Uusimmat työt

Näyttelyn uusimmat työt ovat parilta viime vuodelta. Niissä värinä on jälleen akryyli, koska tuuletusongelmien takia öljyväreillä työskentely ateljeessa tuli mahdottomaksi. Varhaisempiin maisemallisiin, mietteliäisiin ja osin jopa surumielisiin muraalimaalauksiin verrattuina ne ovat lämpimiä, iloisia ja nuorekkaita.

Rapparista on tullut räppäri! Suorakaide on siirtynyt historiaan. Työt muodostuvat vapaasti muotoillen paperista ja kankaasta, väreistä, lyöntimetalleista, kullasta ja hopeasta. Ihan parasta!

Raili Tang: Ilolla ja intohimolla.
Maalauksia 1989–2015, Kangasala-talo, Kimmo Pyykkö-taidemuseo 21.8. saakka.

Lähteinä käytetty myös:
Raili Tang, Parvs Publishing 2011.
Verkkolehti Mustekala/Sara Orava: haastattelu Tangin työhuoneella 22. 8. 2014.