Kesä 2016 jää toivoakseni mieleen kesänä, jolloin vegaanituotteista tuli valtavirtaa. Valtakunnan laajalevikkisin päivälehti teki hintavertailua vegaanisesta ruokakorista, sipsikaljaveganismi kukoistaa ja pienen lähikaupan hyllyltä löytyy yli 30 erilaista vegaanista maidonkorviketta. Laiskemmankin kuluttajan on nyt helppo tehdä ympäristön ja eläinten kannalta eettisempiä valintoja.
Syksy 2016 on puolestaan feminismin syksy. Suomeenkin on vihdoin rantautunut maailmalta tuttu populaarifeminismin trendi. Yleistajuistettuja teoksia feminismistä julkaistaan molemmilla kotimaisilla ja maailmalla käytyjä keskusteluja käännetään ahkerasti. Muun muassa revalvaatio.org-sivusto on tehnyt kulttuuriteon suomentaessaan Beyoncén visuaalisen albumin Lemonaden kirvoittaman kriittisen keskustelun.
Keskusteluilla feminismistä, veganismista, anarkismista tai vasemmistolaisuudesta on usein huono maine. Näiden aatteiden edustajia pidetään monesti tiukkapipoina, riivinrautoina, liian kiukkuisina kiivailijoina, tai änkyröinä. Eikä siinä mitään, en pitäisi näitä edes haukkumasanoina. Sillä ehdottomuus ja periaatteellisuus ovat hienoja asioita niille, jotka pystyvät elämään täysin ideologiansa mukaisesti koko ajan.
Ihailen kunnollista omistautumista, mutta itse olen huithapeli, joka ei pysty esimerkiksi täysveganismiin, vaikka kuinka tiedän sen olevan oikein. Joten mieluummin pyrin tekemään jatkuvasti vegaanisempia valintoja kuin etten yrittäisi ollenkaan. Väitän, että maailma paranee enemmän sillä, että monet tekevät epätäydellisesti oikean suuntaisia tekoja kuin siten, että harvat ja valitut tekevät täydellisen oikeita tekoja.
Täydellisyyden vaatimus johtaa helposti siihen, että mokaamisen pelossa ei tehdä yhtään mitään. On kuitenkin parempi tehdä vähän sinne oikeaan suuntaan kuin jähmettyä paikoilleen. Ei se oo niin justiinsa. Mokia sattuu ja seuraavalla kerralla voi yrittää tehdä paremmin ja enemmän.
Laihduttajille lienee tuttu toimintamalli, jossa dieetin mennessä hiukan pieleen ajatellaan ”kaikki meni!” ja rynnätään syömään pitsat ja pullat ja kaikki herkut. Kun oikeasti järkevämpää kokonaisuuden kannalta olisi olla antamatta liikaa painoa sille pienelle pieleenmenolle ja jatkaa eteenpäin.
Feminismin suhteenkin pidätän itselläni oikeuden olla ristiriitainen yksilö. Näkemysten ja mielipiteiden ei aina tarvitse olla valmiita ja koherentteja, kunhan ne ovat oikeansuuntaisia.
Roxanne Gay kirjoittaa kirjassaan Bad Feminist jotakuinkin näin: ”Nimitän itseäni huonoksi feministiksi, koska olen ihminen. Olen ristiriitainen. En yritä olla esimerkillinen. En yritä olla täydellinen. En kuvittele, että minulla on kaikki vastaukset. En väitä olevani oikeassa. Yritän vain tukea niitä
asioita, joihin uskon, yritän tehdä jotain hyvää tässä maailmassa, yritän pitää meteliä ja olla samalla oma itseni.”
On syytä muistaa myös, että ei ole olemassa vain yhtä feminististä keskustelua vaan monia samanaikaisia feministisiä keskusteluja. Kaikki, jotka puhuvat feministeinä eivät välttämättä aina pyri osallistumaan samaan keskusteluun vaan puhuvat eri yleisöille erilaisin tavoin. Jollekin yleisölle väännetään enemmän rautalangasta ja avataan perusasioita, toiselle yleisölle suunnattu puheenvuoro taasen voi olla teoreettisemmalla käsitteistöllä pelaavaa.
Lempifilosofini Sara Ahmed on kirjoittanut Feminist killjoy -blogissaan, miten feministiksi ryhtyminen on prosessi, jossa edetään joskus hyvin varovaisinkin askelin. Kaikkien sukupuolittuneiden vääryyksien hahmottaminen kerralla voi olla liian iso pala haukattavaksi, koska pienenkin vääryyden nimeäminen muuttaa suhdettamme maailmaan.
Kun herää huomaamaan yhdessä kohdassa, kuinka sukupuoli asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan, altistuu huomaamaan muitakin kohtia, missä näin tapahtuu. Ja yhtäkkiä koko maailma alkaa näyttää toiselta – täynnä sukupuolittuneita vääryyksiä olevalta maailmalta. Sen maailman kohtaaminen ja siinä maailmassa eläminen voi tuntua uuvuttavalta.
Pienet feministiset teot ja puheenvuorot ovat arvokkaita askelia pitkällä matkalla. Totta kai voimme vaatia enemmän ja parempaa, erityisesti itseltämme. Parempi kuitenkin pieni haparoiva askel oikeaan suuntaan kuin paikallaan pysyminen. Kaikille harppominen ei ole mahdollista.
Haluan pyrkiä pois joko–tai-ajattelusta ja kohti sekä–että-ajattelua. En ole joko hyvä tai huono feministi, voin olla molempia yhtä aikaa. Minua on kehuttu hyväksi feministiksi, kun olen tullut tunnetuksi humoristisesta otteestani. Olen päässyt mallifeministin asemaan, kun en ole hankala.
Totta toinen puoli, sillä olen usein todella kiukkuinen. Nuorempana tykkäsin siitä, että pääsin hyvän jätkän asemaan, mutta nykyään en pidä siitä. Nainen voi hauskuttamalla saavuttaa erityisaseman hyvänä jätkänä. Hyvä jätkä on rento, toisin kuin nipottavat naiset, ne muut. Hyvät jätkät pääsevät mukaan poikaporukkaan. Hyvän jätkän pitää muistaa olla aina rento, eikä yhtään kritisoida ja olla hankala.
On naisvihamielistä jakaa naiset hyviin ja huonoihin. Sen sijaan kannattaa ottaa tila haltuun omaehtoisesti ja toisia naisia tukien.
Uudessa upeassa kirjassaan Miten helvetissä minusta tuli feministi? Eveliina Talvitie kirjoittaa sanoin, joihin ei voi kun yhtyä täysin rinnoin: ”Feminismi on minulle reitti vapaampaan tilaan. Vapautta olla juuri niin monimutkainen kuin haluan. Olla monta. Suosittelen tätä helvetin lämpimästi kaikille, vaikkei se ole helppoa.”
uutiskirje 