Luin historiaa Viikkolehden numerosta 2/17. Siinä silloinen liiton varapuheenjohtaja Suvi-Anne Siimes, nyt pääoman yhden johtokeskuksen päällikkö, kertoi 20 vuotta sitten Emu-asenteensa olevan kriittisen keräten sympatiaa Emun aidoiltakin vastustajilta. Huomioni kiintyi kahteen seikkaan: vasemmistoliiton sisäisen tottelevaisuuden tavoitteluun sekä inflatorisen politiikan ajamisen vaikutukseen.
Syyllistyn siihen, minkä Siimes halusi kitkeä: katson menneeseen nähdäkseni syyn nykytilaamme. Edeltäjiltäni opin, että ellei tunne historiaa, ei näe nykyhetkeä eikä tulevaisuutta. Siimeksen aikana puolueen vaikutuspaikoille keskittyi menneisyydelle selkänsä kääntäviä, jotka mollasivat toisinajattelijan stalinistiksi, menneen vangiksi, lukkiutuneeksi tai puolueen hajottajaksi. Koin sitä itse. Työn ja pääoman ristiriitakin oli heille menneisyyttä.
Taloudellisten ratkaisujen vaikutusta, josta Siimes kertoi, hän yksinkertaisti. Emu vaatii tiukkaa budjettikuria, hän kertoi, jotteivät maat ajaisi omaa reaalikorkoaan alas inflatorisella politiikalla. Vaatimus perustui pikemmin pelkoon, että jäsenmaat alentavat työn hintaa inflaation avulla. Korko on muuttuva suure, työn hinta yhteen valuuttaan mentäessä on pysyvä. EU:n alullepanija Saksa halusi yksin pitää työn hintaa alhaisella tasolla yhteen valuuttaan mentäessä kieltäen sen muilta.
Suomi meni Emuun ja samalla euroon varsin korkealla valuuttasuhteella D-markkaan nähden. Syynä oli suomalaisen kapitalistin lyhytnäköinen hinku saada markalla paljon euroja, joilla voi ostaa tai perustaa yritystoimintaa uusilla apajilla rajain takana. Tämä lämmitti silloin, sitten kylmäsi: vienti ei vetänyt, ja alkoi taistelu, jotta valuuttasuhde ja sisäinen hintataso olisivat lähellä toisiaan.
Hintoja korotettiin, samalla vähän pakosta palkkojakin, mutta se ei toiminut reaaliarvoa laskevasti eli inflatorisesti muihin maihin verraten vaan päinvastoin. Se merkitsi kilpailukyvyn menettämistä muille EU-maille, sillä vientihinnat pysyvät euroon perustuvasti vakiona eri maiden inflaatiosta tai deflaatiosta riippumatta. Kunkin maan reaalikoron muutosta puolestaan rajaa EU:n keskuspankin ohjailu jäsenmaan politiikan vaikutuksen jäädessä vähäiseksi.
Nyt hallitus tavoittelee kikyllä sisäistä deflaatiota ajamalla palkkoja, eläkkeitä ja muita kustannuksia alas. Käänteistä Siimeksen mukaista koron nousua syntyisi deflaatiossa vain, jos sallitaan ostovoiman laskua.
Hallituksen tavoite onkin tuhoon tuomittu. Meillä inflatorisen politiikan seurauksena tavarain ja palvelujen hintataso on jo korkea verrattuna EU-tasoon, ja ulkomaat tunkeutuvat apajillemme. Hintojen pitää pudota ja laskea lisää kustannusten aletessa, sillä reaalinen ostovoima supistuu. Elinkeinoelämä ei silti vastusta korkeaa sisäistä hintatasoa vaan turvaa omistajien edut.
Olkaamme valppaana vasemmalla maamme ja tasa-arvoisemman elintason puolesta. Tätä varten olen yli kuuden vuosikymmenen jäsenyyden jälkeen vielä mukana, Suvi-Anne Siimes asenteineen tuskin enää.
Veikko Meriläinen
Oulu
uutiskirje 
