Viimeinen sana
Ensimmäinen muistoni kansainvälisestä kilpahiihdosta on karvas. Uhosin vuonna 1972 kansakoulun naisopettajalle, että kyllä niitä mitaleita ropisee, mutta vain miehille Sapporon olympiahiihdoista. Maanantaina 14. helmikuuta 1972 opettaja sai viimeisen sanan: kuinkas kävi?
No, huonostihan siinä kävi kaikkien kannalta. Suomi ei saanut kisoista yhtään kultaa ja ainoat hiihtomitalit toivat Marjatta Kajosmaa ja naisten viestijoukkue. Sain nenilleni, mutta opinpahan olemaan vähättelemättä naisten panosta asioista siihen aikaan tärkeimmässä, huippu-urheilussa.
Tällä viikolla kiitos Yle Areenan Lahden MM-hiihtoja on voinut seurata pomolta salaa omalla työkoneella. 1970-luvulla oli tuuria, jos toimintaansa aloittelevassa peruskoulussa opettaja järjesti hiihtokilpailun ajaksi hiljaista tekemistä niin, että kiihkeää latutaistoa sai kuunnella samalla radiosta.
Jotain oleellista tuntuu huippuhiihdosta puuttuvan, kun kilpasiskot taistelevat kyynärpäät kolisten edustuspaikoista, mutta politiikalla ei ole enää mitään roolia. Vielä vuonna 1976 huippukuntoinen Eero Ruonala ei saanut hiihtää yhtään matkaa Innsbruckin olympialaisissa, koska oli TUL:n mies.
Ei niin, että tässä kaivattaisiin kenenkään syrjimistä mielipidesyistä, ei missään tapauksessa. Mutta olihan se toista, kun huippu-urheilussa ajateltiin muutakin kuin omaa itseä. Ruonala pysyi Kemin Innon ja TUL:n urheilijana, vaikka kohtelu oli nuivaa.
– Olen ollut kaiken aikaa yksinäinen susi Suomen joukkueen arvostetussa porukassa. Hiihtoliiton johtajat eivät ole puhuneet sanaakaan minulle koko aikana. En ole tiennyt mitään joukkueiden valinnasta tai muistakaan johtajien suunnitelmista, hän kertoi Kansan Uutisissa myttyyn menneen olympiamatkan jälkeen.
Vuonna 2010 Ruonala muisteli menneitä jälleen KU:ssa. Katkera hän ei ollut, koki olleensa enemmänkin tienraivaaja, sillä seuraavissa talvikisoissa TUL:n hiihtäjä pääsi ladullekin.
– Sen verran minun sivuun jättämisen vuoksi syntynyt kohu vaikutti, että TUL:n hiihtäjällekin suotiin mahdollisuus edustaa maataan.
Minulle nimenomaan Ruonala oli esikuva 14 vuoden kypsässä iässä, jolloin myös järjestäydyin poliittisesti Suomen Demokraattiseen Nuorisoliittoon.
Se oli ehkä viimeinen talvi, kun treenasin verenmaku suussa hiihtoa ilman suurempaa menestystä. TUL:n Kymenlaakson piirin kisoissa olin lähellä päästä kymmenen parhaan joukkoon, mutta jos kisassa olisivat olleet myös SVUL:n pojat, niin olisinkohan mahtunut kolmenkympinkään sakkiin.
Tärkeintä oli kuitenkin liike eikä päämäärä. Pyhtään työväentalon maastoissa harjoitellessa kuvittelin olevani Eero Ruonala, joka ajaa takaa Juha Mietoa ja muita viestin olympiakultamitalisteja – porvareita. Ja voitin!
Nuoren työläisurheilijan kosto oli suloinen, vaikka se tapahtui vain mielikuvissa. Niissä porvariurheilijat olivat pehmeitä poikia juuri siksi, että olivat porvareita.
uutiskirje 