Maan hallituksen ja kuntien suunnitelmissa digitalisaatiosta, digitaalisten teknologioiden lisäämisestä arkielämän toiminnoissa, on tullut yksi avainstrategioista. Digitalisaatiolla tavoitellaan arjen sujuvuuden, turvallisuuden ja hyvinvoinnin lisäämistä, sekä myös kustannustehokkaita ja ympäristöä säästäviä ratkaisuja kaupunkikehityksessä, liikenteessä, opetuksessa, hyvinvointipalveluissa. Myös yritystoiminnalle halutaan kehittää hyviä toimintaympäristöjä digiteknologian avulla.
Nämä ovat kaikki hyviä tavoitteita jos ne toteutetaan viisaasti; kiirehtimättä liikaa ja huomioimalla se, että kaikki eivät vielä vuosikymmeniin hyödy digitalisaatiosta.
Tilastokeskuksen mukaan 74 prosenttia yli 65-vuotiaista on internetin käyttäjiä, ja yli 75-vuotiaista vain 31 prosenttia. Tähän lukuun olisi kaikkien päätöksentekijöiden syytä pysähtyä. Pitäisi vakavasti pohtia, mitä seuraa siitä, jos kaikki yritetään nopealla aikataululla pakottaa digiaikaan. Olisiko viisaampaa olla realisti ja hyväksyä se, että siirtyminen tapahtuu tavoiteltua hitaammin? Erityisesti hyvinvointipalveluiden kohdalla on oltava äärimmäisen huolellinen siinä, mitä voidaan digitalisoida.
Digitalisaation epäkiinnostavuus, vierastuttavuus tai pelkääminen eivät ole yksinomaan sukupolvikysymys.
Iäkkäiden ihmisten lisäksi on suuri joukko muita, jotka eivät eri syistä pysty hyödyntämään digipalveluita. On pienituloisia, joilla ei ole varaa hankkia tietokoneita, älypuhelimia tai muita mobiililaitteita. Kaikki vammaiset eivät pysty niitä käyttämään, vaikka laitteisiin olisi varaakin. Myös vähän koulutetut ihmiset ja maahanmuuttajat kuuluvat ihmisryhmiin, joita digitalisoidut palvelut eivät välttämättä auta.
Löytyy vielä iso joukko ihan tavallisia Maija Meikäläisiä, joita tietotekniikka vierastuttaa. Tunnen itseäni nuorempia ihmisiä, jotka kokevat jo yksinkertaisen tietotekniikan äärellä suurta ahdistusta. Kirjaudu sinne ja tänne. Unohditko salasanasi? No totta kai unohdin! Monet kokevat osaamattomuutensa vuoksi huonommuutta ja ulkopuolisuutta.
Pahimmillaan digitalisaatiovaatimus on uusi syrjäyttämisen muoto. Toisin kuin kuvitellaan, se ei lisääkään vuorovaikutusta vaan eristää ja työntää osan ihmisistä syrjään. Turun yliopiston taloussosiologian professori Pekka Räsänen on Talous ja yhteiskunta -lehdessä arvioinut, että internetin ulkopuolelle jääneiden mahdollisuudet saada tasavertaisesti yhteiskunnan palveluita ovat selvästi heikentyneet. Myös hän pelkää osan ihmisistä digisyrjäytyvän.
Digitalisaation epäkiinnostavuus, vierastuttavuus tai pelkääminen eivät ole yksinomaan sukupolvikysymys. Olen useana vuotena osallistunut Tampereen nuorisotoimen järjestämään neljäsluokkalaisten vaikuttamispäivään, jossa koululaiset tutustuvat kaupungin päätöksentekoon tapaamalla valtuutettuja. Olen kysynyt 9–10-vuotiailta heidän näkemystään oppimisvälineiden digitalisoinnista. Itsellenikin yllätykseksi noin puolet noista lapsista haluaisi pitää kouluissa kirjat tablettien ja tietokoneiden sijaan. Tyttöjen ja poikien vastausten välillä ei ollut huomattavaa eroa, mikä oli toinen ennakkokäsityksestäni poikennut asia.
Digitodellisuutta eivät ole laajentamassa vain valtio ja kunnat vaan koko kaupallinen maailma. Monissa liikkeissä erilaiset kanta-asiakasalennukset edellyttävät verkkoyhteyttä, niin myös pankkipalvelut. Pankit toki mainostavat digiopastuspalveluitaan, mutta käytännössä ne ovat riittämättömiä ja tuntikausien jonotuksien takana. Parhaiten digiopastusta hoitavat kirjastot, mutta nekään eivät ole kaikkien saavutettavissa.
Yhteiskunnallisissa palveluissa laki ei sentään salli kaiken digitalisointia. Kuitenkin sielläkin monien perinteisten palveluiden kuten paperisten bussiaikataulujen saantia on hankaloitettu. Puhelimella on vaikea saada varattua aikoja terveyspalveluihin tai toimeentulotuen käsittelijälle. Eniten huolta on ilmaistu siitä, miten digitalisaatio vaikuttaa vanhushoivaan. Yli 90-vuotiaiden suomalaisten määrä kasvaa 2 000–3 000:lla vuosittain. Enemmän kuin joka kolmannella yli 90-vuotiaista on jokin dementoiva sairaus, ja toki sen ikäiset tarvitsevat muutoinkin tukea näön ja hahmotuskyvyn heikentyessä. Kun vanha ihminen ei osaa enää vastata puhelimeenkaan, ei hän taatusti hyödy mitään digitalisaatiosta.
Tästä huolimatta maan hallitus haluaa säästösyistä vauhdilla digitalisoida niin terveys- kuin vanhuspalveluita. Kansalaisille sanotaan, ettei teknologisten ratkaisujen käyttäminen kotihoidossa saa aiheuttaa vanhusten yksinäisyyden tunteen lisääntymistä. Silti kotikaupungissanikin tavoitteena on ”toteuttaa kuvayhteyden ja muiden digitaalisaation keinoin palvelumäärä, joka vastaa kymmentä prosenttia siitä palvelumäärästä, joka tehtiin vuonna 2016 kotikäynteinä”. Kuvayhteys ei korvaa ihmistä.
Digitalisaatio tulee lisääntymään. Se on väistämättä tulevaisuutta. Se sopii monille ja moneen kohtaan yhteiskunnassa jo nyt. Se ei kuitenkaan sovi kaikkialle eikä kaikille. Päätöksentekijät eivät saa olla vauhtisokeita. Heidän – meidän – tulee nähdä erilaisten ihmisten erilaiset tarpeet ja mahdollisuudet.
Kirjoittaja on Tampereen kaupunginvaltuutettu ja lasten ja nuorten palveluiden lautakunnan varapuheenjohtaja.
uutiskirje 
