Tiedättekö sen tunteen, kun maailman ongelmat vievät hapen kuin mutavyöry?
Kun Etelä-Sudanin nälänhätä, Texasin aborttilaki, ilmastonmuutos, Kainuun metsähakkuut, lihan tehotuotanto, koulutusleikkaukset, Turkin ihmisoikeustilanne, sote-uudistus, epätoivoiset turvapaikanhakijat ja kaikki muu kamala muodostavat avaruuden lailla laajenevan, hahmottoman mustan pilven?
Murheiden vuoren, jonka haluaisi nuijia maan tasalle, muttei tiedä mistä aloittaa ja miten ihmeessä sen tekisi. Vuoren edessä lamaantuu, ja jokainen sana ja teko tuntuu liian pieneltä.
Silloin auttavat tarinat rohkeista. Heistä, jotka kävivät ja käyvät vuoria päin.
Yhden sellaisen kuulin pari viikkoa sitten, kun Islannin entinen pääministeri Jóhanna Sigurðardóttir ja hänen puolisonsa Jónína Leósdóttir kertoivat yhteisen tarinansa WOW-festivaalilla.
Jóhanna kertoi tasa-arvon eteen tehdystä työstä ja siinä saavutetuista voitoista ja konkurssissa olevan valtion talouden pelastamisesta. Yhdessä he kertoivat rakkaudestaan. Ensin salaisesta, nyt koko maailman tuntemasta.
Suhtautuminen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin ja sitä kautta myös heidän asemansa on parantunut Islannissa muutamassa vuosikymmenessä huimasti. Vuonna 1993 Reykjavikin ensimmäiseen Pride-juhlaan osallistui sata ihmistä.
Nyt tapahtuma on valtava vuosittainen karnevaali, johon osallistuu 100 000 ihmistä, lähes kolmannes koko maan asukkaista.
Toinen valontuoja on Suldaan Said Ahmed, Somaliassa syntynyt nuori helsinkiläinen. Tämä vasemmistoliiton puoluevaltuuston varapuheenjohtaja saa järkyttävän määrän rasistista kuraa niskaansa, mutta jakaa vihamiehilleen ruusuja ja tekee vaalityötä leveä hymy huulillaan.
”Olen päättänyt ajat sitten, etten anna pelolle tilaa”, hän sanoi vuosi sitten Kansan Uutisten haastattelussa.
Kolmas tarina sijoittuu Italiaan.
Vuonna 1993 kaksi roomalaista ”gattaraa”, ”hullua kissanaista”, perusti kissojen turvapaikan. Lia Dequel ja Silvia Viviani aloittivat lähes toivottomalta tuntuvan työn kaupungin katukissojen pelastamiseksi. He ruokkivat, steriloivat, häätivät loiset, lääkitsivät sairaat, silittivät ja hoivasivat.
Nyt Largo di Torre Argentina on korttelin kokoinen kissojen valtakunta keskellä historiallista Roomaa.
Tarinat on helpoin kertoa niin, että niissä on yksi sankari. Todellisuus on monimutkaisempi – ja kauniimpi.
Taistelut käydään joukolla, ja muutokset tehdään monen käsiparin, ajattelijan ja toimijan voimin. Suldaanilla on tukenaan ystäviä, perhe ja poliittiset toverit, Jóhannalla oli hallituksensa, puolueensa, HLBT-yhteisönsä ja kumppaninsa.
Roomalaisen, jo edesmenneen Lian työtä jatkavat vapaaehtoiset kissojen ystävät lukuisien lahjoittajien turvin. Tuhansia kissoja on jo autettu, moni on saanut kodin, ja parhaillaan 130 kissaa elää hyvää kissanelämää Torre Argintinalla.
Seuraavan kerran kun huolet ”alkaa vuorta muistuttaa”, hengitän syvään ja ajattelen:
Maailman voi pelastaa vain kissa kerrallaan. Ja vaalit vaaleilta, ääni kerrallaan.
uutiskirje 
