Poliittinen keskustelu ja esimerkiksi vaaliteemat pyörivät pitkälle ajankohtaisten ratkaisujen, kuten verotuksen, sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisen ja sosiaaliturvan kohdentamisen ympärillä. Tässä ei ole mitään vikaa, ihmisten ja maan aktuaalisiin tarpeisiin vastataan juuri tällä tasolla. Toisaalta poliittinen kehitys Euroopassa, Yhdysvalloista puhumattakaan, on menossa hyvin huolestuttavaan suuntaan. Monien ihmisten taloudellinen asema ja turvallisuus on heikentynyt.
Taustalla on kapitalismin rakenteellinen kriisi, mutta ristiriitaisesti siitä ei ole seurannut vasemmiston kannatuksen kasvua. Kriisi on laajentunut poliittiseksi kriisiksi, mikä ilmenee oikeistopopulismin voittokulkuna ja demokraattisten instituutioiden murentamispyrkimyksinä. Tämä on samalla vasemmiston kriisi. Vasemmisto ei ole kyennyt esittämään ohjelmaa, joka puhuttelee ihmisiä laajasti. Suomessakin vasemmistoliitto leimautuu laajalti puolueeksi, jolla ei ole ratkaisuja talouden ongelmiin vaan vain ”jakelee muiden tienaamia rahoja”.
Tutkimustenkin mukaan ihmiset kannattavat ja äänestävät poliittisia puolueita pitkälle ideologisin perustein. Ilmeisesti pelkästään päivänpoliittiset teemat eivät riitä siihen, että ihmiset tukisivat laajemmin vasemmistoa ja sen päämääriä. Politiikassa olisi oltava selvästi voimakkaammin esillä talouden ja yhteiskunnan analyysiin perustuvia elementtejä, jotka kertovat, millaiset syvemmät ilmiöt ovat ihmisten kokeman todellisuuden takana. Näistä asioista on paljonkin tutkimusta, mutta ne ovat jääneet puuttumaan poliittisesta keskustelusta. Tässä mielessä elämme edelleen ”porvarillisen hegemonian” aikaa.
Tällaiset makrotaloudelliset trendit ilmenevät muun muassa työntekijöiden reaalipalkan ja tuottavuuden suhteen muutoksessa. Yhdysvalloissa palkat seurasivat tuottavuuden nousua aina 1800-luvun lopulta 1970-luvun loppuun saakka, mutta uusliberalismin kauden alusta, jolloin käynnistyi myös ammattiyhdistysliikkeenvastainen hyökkäys, reaalipalkat ovat alkaneet jäädä tuottavuudesta jälkeen ennennäkemättömällä tavalla koko modernissa taloushistoriassa.
Palkkojen osuus tuotantokustannuksista oli Yhdysvalloissa korkea erityisesti ”kullatulla ajanjaksolla” 1940-luvulta 1970-luvulle, mutta 1980-luvun alusta lähtien osuus on laskenut voimakkaasti. Pääomien vapaan kulun maailmassa samanlaista kehitystä on epäilemättä tapahtunut muissakin maissa. Viime vuosikymmeninä tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet jyrkästi, mitä ovat selvittäneet muun muassa Thomas Piketty ja Suomessa Heikki Patomäki. Taloutta ja yhteiskuntaa on pitänyt jollakin tavalla käynnissä yksityistalouksien ja valtioiden vaarallinen velkaantuminen.
Jos kehitys pysyy samanlaisena ja oikeistopopulismi pystyy käyttämään seurauksia demagogiassaan, voi hyvinkin tulla tarvetta fasisminvastaiselle kansanrintamalle 1930-luvun tapaan. Vasemmiston historiallisena tehtävänä olisi saada ihmiset näkemään, että todellinen vihollinen eivät ole maahanmuuttajat ja kansainvälistyminen sinänsä vaan oikeisto ja sen oppien mukainen talous- ja globalisaatiopolitiikka, joka on luonut olosuhteet talouskriisin synnylle, mahdollistanut globalisaation hyötyjen valumisen kansainvälisille suuryhtiöille ja niiden superrikkaille omistajille ja vähentänyt mahdollisuuksia kompensoida menetyksiä kansainvälisessä kilpailussa kärsineille.
Suomessa vasemmistoliitto olisi yksi luonteva taho tuomaan tällaisia elementtejä poliittiseen keskusteluun.
Seppo Rinne
Helsinki
uutiskirje 
