Viimeinen sana
Tämän Viikkolehden ilmestyessä #juhlarahakohu on ehkä jo menneen vapun lumia. Kolumnia kirjoittaessani vielä pyryttää enkä pysty virittäytymään vappu-tunnelmaan.
Lyhyt kertaus: Muotoilija Ilkka Suppasen suunnittelema Itsenäisyyden vuosikymmenet -juhlarahasarja ehti ennakkomarkkinointiin, mutta vedettiin pois valtiovaranministeri Petteri Orpon pyynnöstä. Orpo oli ensin hyväksynyt kolikot, mutta muutti mielensä teloituskuvan tultua julki.
Juhlarahat kuuluvat Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden Suomi 100 -ohjelmaan. Niiden toisella puolella kuvataan jotain ”haastetta”, toisella saavutusta.
Suurimmalle osalle suomalaisista juhlarahoilla ei ole mitään merkitystä. Mutta halutessaan tästä prosessista voisi oppia paljon.
Kolikon kaksi puolta -selitykset olisi pitänyt liittää markkinointiin alun alkaenkin. Kun kerrotaan, että nostalginen juhlaraha avaa Suomen saavutuksista ja voitetuista vaikeuksista kertovan rahasarjan, kuva punaisten teloituksesta näyttää auttamatta siltä, että juhlitaan tappamista ja tappajia. Teloitetut ovat se voitettu haaste.
Hyväkään markkinointi ei silti pelastaisi sitä, että juhlarahojen takana oleva ajatustyö vaikuttaa kovin kevyeltä.
Esimerkiksi sille olisi voinut uhrata yhden ajatuksen, että meillä on se ”suvakkien” saunan taakse tappamisesta fantasioiva ja pakolaisten hukkumisista riemuitseva kansanosa. Sitäkin vasten kuvavalinnat näyttävät irvokkailta.
Joku nosti esiin senkin, että juhlarahan suunnittelijaksi valittiin taiteilijan sijaan muotoilija. Ehkä taiteilija olisi pohtinut sisältöjä syvällisemmin. Ehkä siitä olisi syntynyt myös jotain kiinnostavampaa kuin kolikoihin prässätyt valokuvat.
Yhdessä rahassa on Rakennemuutos-otsikon alla kuva Aki Kaurismäen elokuvasta Kauas pilvet karkaavat. En löydä mitään kovin näkemyksellistä tästä sattumanvaraiselta vaikuttavasta tavasta poimia valokuvia.
Valtiovarainministeriön asetuksessa kolikosta, jossa rannikkovartija tai poliisi kantaa hukkunutta lasta, piirretään tällainen sanallinen kuva: ”Keskellä vasemmalla on ihmishahmo. Ihmishahmon taustalla ja etualalla on epäsuoria poikittaisia viivamuotoja sekä pienipiirteisiä muotoja.”
Kun kuvaillaan vain viivojen suuntia, pysytään kirjaimellisesti pinnan tasolla.
Suomesta olisi löytynyt sekä kuvien tulkintaan kykeneviä että historiaa ja yhteiskunnallisia rakenteita ymmärtäviä ihmisiä auttamaan Suppasta ja juhlarahatoimikuntaa työssään. Mutta sellaisia ammattilaisia ei ole ilmeisesti edes ymmärretty kaivata mukaan.
Se vasta surullista onkin.
En edes mene siihen, onko asiallista, inhimillistä tai kenenkään oikeus laittaa kolikkoon kuvaa hukkuneesta pienestä lapsesta, jonka henkilöllisyys tiedetään. Kuin pakolaiskriisi olisi yhdessä, Suomessa (!), ratkaistu, kuin meiltä ei parhaillaankin pakkopalautettaisi ihmisiä, kuin kellään ei enää olisi mitään hätää.
Juhlarahasotku näyttäytyy aikamme kuvana, jota voisi kolikossa kuvata stetsonilla. Sieltä vetäistään, sen kummempia miettimättä, asiantuntijoilta ja lupia kyselemättä ja kaiken maailman dosentteja vaivaamatta.
Suomi sata, stetsonista vedetty. Rullaati rullaa.
uutiskirje 
