Jyväskylän pohjoispuolella on parin hehtaarin metsäjärvi. Sen rannalla on tuttavani mökki. Kolme vuotta sitten järven yläpuolella tehtiin metsäojituksia. Seuraavana keväänä järven vesi oli umpisameaa ja katiskan verkotkin muurautuivat umpeen muutamassa päivässä.
Ennen ojituksia tuttavani kysyi yhdistyksen mieheltä, onko järvi huomioitu ojituksissa. Tämä vakuutti, että vesistösuunnitelmat on tehty. Alueelle kuitenkin kaivettiin uusia ojia, vaikka PEFC-sertifiointi olisi sallinut vain vanhojen ojien kunnostuksen. Saostusaltaita tehtiin, mutta apua niistä ei ole. Vesi on edelleen sameaa ja hauet kateissa. Saman kohtalon kokivat purotaimenet 1960-luvulla, kun järvestä laskeva puro perattiin.
Todellisuudessa saostusaltaat eivät pysäytä veteen liuennutta humusta. Turun yliopistolla työskennellyt Pekka Viherä onkin pitkäaikaisissa tutkimuksissaan todennut Itämeren syvänteiden hapettomuuden ja rehevöitymisen johtuvan Suomen massiivisista suo- ja metsäojituksista (Turun Sanomat 16.5.2007). Meri on menettänyt kyvyn puhdistaa itsensä ravinteista, kun orgaanisen aineksen hajoaminen kuluttaa vedestä hapen. Syvänteiden pysyvä happikato vapauttaa myös pohjasedimenttiin sitoutunutta fosforia, vuodessa jopa 5 000 kg neliökilometriä kohden. Noidankehä on valmis.
Kyllä nämä vesistösuunnitelmat ja sertifioinnit ovat yhtä tyhjän kanssa. Kaiken huipuksi metsäojittamista vielä tuetaan verorahoilla eli Kemera-tuella. Lisäksi nykyiset Itämeren tutkijat, kuten Erik Bonsdorff (Turun Sanomat 2.4.2017), sivuuttavat täysin happea kuluttavat päästöt, vaikka juuri ne ovat rehevöitymisen lähtökohtana. Maatalouden ravinnekuormitus on toissijainen tekijä.
Jari Laiho
Laitila
uutiskirje 
