Venäläisfilmi alkaa riitaisan avioeroprosessin merkeissä. Vaimo pursuu verbaalista aggressiivisuutta, mies antaa itsestään nössön vaikutelman. Siihen on kuitenkin syynsä, kuten myöhemmin nähdään, tai paremminkin kuullaan. Työmaaruokalassa tapahtuvan keskustelun perusteella voi sanoa, ettei uskonnollinen fundamentalismi ole muslimien yksinoikeus.
Pariskunnan 12-vuotias poika on kuulolla vanhempiensa riidoissa. Äidin suhtautuminen lapseensa on väheksyvää, isä torjuu pojan vaikenemisellaan. Näihin jännitteisiin liittyen tapahtuu ennen pitkää dramaattinen juonikuvion käänne. Elokuvasta muotoutuu pikkuhiljaa varsin piinaava jännitysnäytelmä.
Elokuvasta on aistittavissa enemmän tai vähemmän kollektiivinen eksyksissä olo.
Rakkautta vailla alkaa maalauksellisilla otoksilla talvisesta luonnosta. Samaan tilaan ja samantyyppisiin näkymiin palataan päätöshetkillä. Ympyrämäinen rakenne alleviivaa draaman kohtalonomaisuutta, joka etenee paikoin hyvinkin vihjaavin keinoin.
Klassinen kurinalaisuus on arvossaan näyttämöllä, jossa karu arkisuus ja pelkistetyn runollinen mysteerinomaisuus muodostavat tehokkaan draamallisen moottorin. Henkilökuvat, vaihtuvat miljööt, tematiikka ja tunneilmasto jäsentyvät kokonaisuudeksi, jossa on Andrei Zvjagintsevin ohjaustöille tyypillistä täyteläistä vakautta.
Juonikuviota ei sovi sen tarkemmin raottaa, mutta isojen inhimillisten juttujen äärelle elokuva joka tapauksessa vie. Melko nopeasti käy ilmi, miten päähenkilöiden liitto on ollut alusta pitäen virhe. Puolisot ovat jo löytäneet uudet kumppanit, näitä suhteita käydään tapahtumissa jokseenkin tyhjentävästi läpi.
Suomenkielinen nimi Rakkautta vailla on osuva, eikä tämä tarkoita vain edellä esiteltyä perhettä. Elokuva havainnollistaa eri sukupolvien voimin, mitä seurauksia moisesta vajauksesta voi olla, ja vieläpä aina tulevaisuutta myöten. Eräässä loppupuolen kohtauksessa nähtävä parkuvan pikkulapsen tyly pudotus sänkyynsä saa nimenomaan näissä raameissa oman hätkähdyttävyyslisänsä.
Zvjagintsevin edellinen merkkityö Leviathan (Leviafan, 2014) on suoremmin yhteiskunnallinen teos, jossa samalla on tärkeä avioliittoon ja perheeseen painottuva ihmissuhdetaso.
Rakkautta vailla kurkottaa yhteiskunnan suuntaan pienemmästä kulmasta ja tekee sen(kin) taidokkaasti. Televisiosta tai radiosta tulevat uutiset, työpaikan hierarkia, hienossa ravintolassa käynti tai vaikkapa kotien erilaiset interiöörit kertovat oman pienen tarinansa. Ollaan Moskovassa, Venäjällä, ihmisiä on moneen lähtöön, jossain Itä-Ukrainassa käydään sotaa – elokuvasta on aistittavissa enemmän tai vähemmän kollektiivinen eksyksissä olo.
Andrei Zvjagintsev on sanan vaativassa mielessä tekijä, auteur. Ohjaajan käsiala on eleetön, hillityllä tavalla voimakas. Piirre täsmentyy entisestään hänen mestarillisessa uutuudessaan.
Zvjagintsevin tapa luoda intensiivistä, hieman jännittynyttä kestoa, on jälleen kerran voimissaan. Siinä on oma magiikkansa, johon hitaasti etenevät kamera-ajot luovat vangitsevaa tehoa. Vihjaavuuden ja suoran puheen vastakkainasettelu toimivat hienosti.
Zvjagintsev-filmin rinnalla aikansa Hollywood-hitti Kramer vastaan Kramer (1979) on hyvin sovinnainen avioero- ja perhedraama, eikä kovin läheistä sukua ole myöskään Ingmar Bergmanin maineikas opus Kohtauksia eräästä avioliitosta (1974).
Sen sijaan itävaltalaisen aikalaiskollegan Michael Haneken meillä yhä teattereissa pyörivä Happy End (2017) on antoisa rinnakkaisteos venäläisfilmille. Molemmissa päivitetään persoonallisin eväin ja verraten kylmäävällä tavalla käsitystä ”pyhästä perheestä”.
RAKKAUTTA VAILLA (Nelyubov, Venäjä-Ranska-Saksa-Belgia, 2017). Ohjaus Andrei Zvjagintsev. Käsikirjoitus Oleg Negin ja Andrei Zvjagintsev. Pääosissa Marjana Spivak, Aleksei Rozin, Matvei Novikov, Marina Vasiljeva. Ensi-ilta on 16.3.
uutiskirje 
