”Niin ne vaan jäätiköt sulaa ja ihmiset muuttuu”, toteaa Marja-Terttu Zeppelin (Heikki Kinnunen) ytimekkäästi Leea ja Klaus Klemolan arktisen trilogian neljännessä osassa Arktiset leikit. Joulukuun 10. päivänä 2004 Tampereen Teatterissa käynnistynyt trilogia alkoi Kokkolasta, siirtyi 15.2. 2008 Grönlantiin, palasi New Karlebyhyn 24.2.2011 ja päättyy nyt takaisin Kokkolaan pieneen merenlahden poukamaan.
Marja-Terttu Zeppelin on kohonnut yhdeksi nykyteatterin kiinnostavimmaksi roolihenkilöksi. Hänen paluunsa Grönlannista Kokkolaan on merkkitapaus. Marja-Terttu on 75-vuotias talviemme veteraani, joka rakastaa kylmää ja jäätä enemmän kuin ihmisiä. Hänen välinsä tyttäreensä Maura Zeppeliiniin (Mari Turunen) ovat viileät. Maura on hyväksymässä idiootit kohtalokseen, jota ei kannata yrittää vastustaa.
Arktisten leikkien henkilöhahmot ovat sellaisia, joista yhdestäkään ei haluaisi henkilökohtaista ystävää tai tuttavuutta, mutta näyttämöllä he ovat mitä rakastetuimpia. Tämä on Leea ja Klaus Klemolan nerokkuutta esittää todellisuus paljon todellisempana kuin itse sen havaitsee.
Arktiset leikit on näytelmä menestymisen vaikeudesta.
Jotain tämän kaltaista tämän yhteiskuntamme ja maailmamme pohjamudissa todellakin myllää. Arktisten leikkien keskiössä on ihmisen tarpeettomuuden tunne, vanhuuden tuomat ongelmat, vanhustenhoidon kritiikki, pakkoyrittäjyys ja menestymisen pakko. Kaikista sisäisistä ristiriitaisuuksistaan huolimatta henkilöt tulevat jotenkuten toimeen keskenään, vaikka ristiriitoja ponnahteleekin tavan takaa.
Esimerkiksi Martti Piano Larsson (Klaus Klemola) on mies, johon kukaan ei ole koskaan pettynyt. Hän on ajautunut elokuvatuotantoyhtiöksi kasvaneessa juoppojenhyysäysfirmassaan suojatyöpaikkaan. Harri Lömmark (Juho Kuosmanen) on kiinnostunut Suomen ensimmäisestä aseistakieltäytyjästä Arndt Pekurisesta, josta on käsikirjoittanut ja ohjannut ensimmäisen pitkän elokuvansa vastalauseena suomalaiselle sotaelokuvabuumille.
Vili Autio Tiippanainen (Anna-Elina Lyytikäinen) on Vahtimestareiden veljeskunnan perustaja. Veljeskunnan tunnuksena on 1980-luvulta oleva portieerin univormu. Se kantaa mukanaan Kokkolan kaupungin loiston päivien historiaa. Muistoa siitä, kuinka Kokkola vielä hengitti ja kaupungissa oli elävä ja turvallinen keskusta ja jokaisessa korttelissa oli kapakka ja portsari joka piti huolta. Lyytikäinen näyttelee komeasti yli, ja tuo näytelmään erityistä neuroottisuutta.
Musiikkibisnes-kohtaus on hieman päälle liimattua. Ilmastonmuutos on pääosissa, kun Kokkolassa on joulukuussa kaduilla veneilykelit ja kaupunki on muuttunut Venetsiaksi. Myös seesteisiä hetkiä löytyy. Sairaalan kahvilassa käydään verevää dialogia.
Mutta mitä arktinen identiteetti voi olla ilman kylmää? Arktiset leikit on näytelmä menestymisen vaikeudesta, leikkikaverien merkityksestä ja haastavasta yrityksestä rakastaa edelleen Suomen kansaa. Leikkihän on kahden tai useamman ihmisen yhdessä sovittu päätös, että jokin asia jolla ei ole mitään merkitystä, on erittäin merkittävää. Se on täydellinen vastakohta tuottavuus- ja hyötynäkökohdille.
Klemoloiden Kokkola-trilogialle on vaikea etsiä vertailukohtaa. Niin omaperäinen ja -laatuinen se koko komeudessaan on. Nyt ollaan kuvitteellisella ihmiskunnan viimeisellä rannalla. Mielipiteitä löytyy joka lähtöön, naurua yleisön joukossa piisaa. Tällaista on elämän todellinen tragikomiikka.
Esitys on valmistettu yhteistyössä Espoon Kaupunginteatterin kanssa. Espoon ensi-ilta on kolmas päivä joulukuuta.
Leea ja Klaus Klemola: Arktiset leikit, ohjaus; Leea Klemola, dramaturgi; Rosa-Maria Perä, lavastus; Erkki Saarainen, puvut; Tuomas Lampinen, valot; Max Wikström, äänisuunnittelu; Jan-Mikael Träskelin. Rooleissa: Mari Turunen, Heikki Kinnunen, Anna-Elina Lyytikäinen, Jukka Leisti, Klaus Klemola, Juho Kuosmanen, Jussi Rantamäki. Kantaesitys oli 4.9.2019.
uutiskirje 