Vuosisatojen ajan ylempi luokka omisti maat ja manttaalit. Työläisten ja torpparien piti tulla toimeen sillä mitä sattui saamaan – jos sai mitään. Monesti kävi niin, että nähtiin nälkää, sairastuttiin ja jouduttiin tuonelaan. Tämä koski alemmissa yhteiskuntaluokissa niin nuoria kuin vanhojakin.
Työläisen, jota nykyisin palkansaajaksi kutsutaan, elämä ei ollut kaksista 1800-luvulla tai 1900-luvun alkupuoliskolla. Ei ollut työehtoja tai sopimuksia, jotka olisivat toimeentuloa yllättävissä tilanteissa turvanneet. Tähän toi muutoksen tammikuun kihlaus.
Tänä päivänä suurin osa suomalaisista saa riittävästi ruokaa ja asunto on lämmin. Aika, jolloin näin ei ollut, ei ole kovin kaukana. Silloin ei tultu palkalla toimeen, elämä oli monelle aikalaiselle selviämistä. Siihen ei pidä palata.
Työmarkkinakierroksessa on kirjoitushetkellä kovat piipussa puolin ja toisin. Toisia syytellään milloin mistäkin: värikäs retoriikka kuuluu asiaan niin kauan kun se on asiallista. Työtaisteluita on käyty, käydään ja uusia on tulossa. Se on työläisen oikeus puolustaa itseään, ja niitä viimeisiä keinoja, kun puhe ja neuvottelu eivät sopimuskumppaniin uponnut.
Palkoista ja toimeentulon riittävyydestä kun keskustellaan, on työmarkkinajärjestöjen tavoite, että palkalla pitää tulla toimeen. Tähänhän on Nalle Wahlroos kommentoinut, ettei se ole enää totta. Hän tarkoittaa, että pienimmillä palkoilla ei pärjää nytkään. Porvareiden mielestä kaiken työn on oltava arvokasta, muttei liiaksi. Tai sitten heidän puheensa työn arvokkuudesta pitänee tulkita työntekijäkustannusten liiallisuutena.
Viskaan piikkipalloa edelleen kohti pääomaa ja omistajia, jotka kierroksen takana häärivät: palkan on oltava kunnollinen ja ansioiden kohtuulliseen elämiseen riittäviä.
Työllä ja siitä saatavalla palkalla on tultava toimeen.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton 3. varapuheenjohtaja
lehti 