”Melkein liian kaunis puolueeksi”, kirjoitti Kansan Uutisten päätoimittaja Yrjö Rautio 30 vuotta sitten vasemmistoliiton perustamiskokouksen jälkeen.
Takana oli uudenlainen vasemmistolainen poliittinen karnevaali, joka huipentui psykiatri, kirjailija, jazzmuusikko Claes Anderssonin valintaan puheenjohtajaksi Helsingin Jäähallissa juuri ennen vappua.
Tuhatpäinen joukko innostuneita ihmisiä kokoontui perustamaan uutta puoluetta, Vasemmistoliittoa. Suuret tunteet, odotukset ja visiot siivittivät uuden punavihreän, kaikista ideologioista irtisanoutuvan puolueen perustamista.
Innostus tarttui minuunkin, nuoreen toimittajaan, jolla ei ollut mitään siteitä aikaisempaan vasemmistoon lukuun ottamatta äänestämistä. Se innostus on kantanut 30 vuotta, kuten suurta joukkoa vasemmistolaisia. Ilman tuota ”herätystä” en kirjoittaisi tätä kolumnia.
Vasemmistoliitto ehdittiin pistää alulle ja perustaa ennen reaalisosialismin lopullista romahdusta. Uusi puolue sai silti raskaan mielikuvaperinnön, vaikka perustajat hakivat täydellistä irtiottoa vanhasta.
Poliittiset vastustajat ovat hyödyntäneet lyömäaseena puolueen historiaa SDKL:n ja SKP:n vasemmistolaisen työn jatkajana.
Vielä 2000-luvun puolella on huudeltu pilkallisesti kommunismista vasemmistolaisille. Huutelut ovat vaienneet poliittisesti aktiivisten sukupolvien nuorentuessa.
Vasemmistoliitto on kulkenut pitkän, osin myrskyisänkin tien Li Anderssonin johtamaksi puolueeksi.
Edelleenkin vasemmistoliiton perustamista edeltäneen Huhtikuun julistuksen sanoma on kestävä: ”Meitä yhdistää vankka perusajatus, ihmisen vapautumisen ihanne.”
Vasemmistoliiton paikka määriteltiin työn tekijöiden, rauhan ja aseidenriisunnan, luonnon ja ihmiskunnan sorretun enemmistön puolelle.
Vasemmistoliiton perustaminen oli historiallisesti merkittävä taitekohta suomalaisen vasemmiston historiassa.
Toisen maailmansodan jälkeen perustetun SKDL:n toiminta lopetettiin virallisesti perustamisviikonloppuna. Myös SKP:n toiminta oli ajettu alas saman vuoden helmikuussa 1990.
Uuden puolueen jäsenrekisterissä oli tuolloin lähes 39 000 jäsentä, joista jäsenmaksunsa oli maksanut vajaa 13 000 eli vajaa pari tuhatta enemmän kuin jäseniä on Li Anderssonin johtamassa puolueessa.
Vasemmistoliitosta ei tullut massapuoluetta eikä puolue ole historiansa aikana noussut SDKL:n parhaimmillaan saavuttamiin kannatuslukuihin.
Perustamiskokouksessa Claes Andersson linjasi omassa puheessaan tavoitteeksi sen, että ”tämän maan politiikka saataisiin rukattua tarpeelliset piirut vasemmalle”.
Vasemmistoliitto on joutunut taistelemaan vasemmistolaisista ”piiruista” koko historiansa ajan. Suuri osa vuosista on ollut vanhan puolustamista, taistelua pohjoismaisen hyvinvointivaltion puolesta.
Koronapandemia jättää taloudellisen ja sosiaalisen perinnön, jossa vasemmistoa odottaa vaativa rooli puolustaa ihmisten vapautta, tasa-arvoa ja hyvinvointia.
Vasemmistoliitto on nyt enemmän kuin koskaan perustajiensa visioima punavihreä, jäsentensä ja kannattajiensa oloinen puolue.
lehti 