Jussi Virkkunen kirjoitti KU:ssa (15. 5. 20) otsikolla Pukumiehet tarjoavat kansalle jälleen kipua. Juttu palautti mieleeni näiden taloudellisten ”kipupakettien” historialliset taustat, joiden perinne Suomessa ulottuu 1696–97 nälkävuosiin. Yläluokka tulkitsi ne Jumalan rangaistukseksi, koska rahvas elämöi juoppoudessa ja lihan himojen vallassa.
Tämän kipupakettitoimikunnan vetäjää Vesa Vihriälää, sekä Juha Sipilää ja Björn Wahlroosia voisi leikkisästi kutsua Suomen viimeisiksi junkkereiksi. Heidän edeltäjänsä ja oppi-isänsä, Kangasalan karhuksi kutsuttu suomettarelaisen liikkeen johtohahmo, kartanon omistaja ja myöhemmin Kansanvalistusseuran esimies Agathon Meurman (1826–1909) ehti politikoida kehityksen jarruna yli 50 vuotta. Hän oli väsymätön köyhille irvistelijä, kuten nämä köyhille taloudellisia kipupaketteja valtion palkkaamina kyhäilevät pukumiehemmekin.
Vuosina 1867–68 yli 140 000 suomalaista menehtyi nälkään ja tauteihin. Hallitsevat säätyläiset vierittivät katovuosien nälänhädän Jumalan niskoille, joka oli jälleen kerran opiksi ja ojennukseksi rangaissut niskoittelevaa ja juopottelevaa Suomen rahvasta.
Nykyään suurpääoma puolestaan ahmii suupaloina menestyvät pienyritykset.
Kirjallisessa kuukausilehdessä (7/1869) Agathon Meurman kertoi tuoreeltaan avoimen leikkisästi, mitä hän näiden kato- ja nälkävuosien sekä tilattoman rahvaan työttömyyden ja kurjuuden syistä ajatteli:
”Mitä työtä taitaa tämä ihmisluokka? Osaako mies veistää, rakentaa, takoa, taikka edes tehdä itsellensä virsuparin tahi kontin?
Ei. Kuinka hän sitä osaisi? Hän on vaan polttanut kaskea.
Osaako vaimo kehrätä, kutoa, ommella, neuloa?
Ei. Kuinka hän sitä osaisi? Hän tiesi lyhyellä palvelusajallansa varmaan saavansa onnen joutua naimisiin kaskenpolttajan kanssa.
Näille työntekijöille olisi siis työ keksittävä. Maantien oikaiseminen, ojan tahi kaivannon kaivaminen hätäapua varten, sepä ainoa, mikä on mahdollista.
Ja he tekevät tätä työtä halutta, toivotta, eivätkä voi ansaita kuin vähäisen suupalan; he palaavat sieltä veltostuneempina, kelvottomimpina kuin sinne ovat tulleetkaan.”
Tosin Meurman unohti analyysissään, ettei höyläpenkeille ja kangaspuille loistupien nurkissa ollut tilaa, vaikka joku olisi sellaiset omistanutkin. Eikä heillä ollut lupaa myydä tuotteitaan. Nykyään suurpääoma puolestaan ahmii suupaloina menestyvät pienyritykset, ja huutokauppaa pilkkahintaan vaikeuksissa olevat.
Mutta entäpä jos kääntäisimmekin myös toisen poskemme näille kipupakettimiehille? Rohkaisisimme heitä tulemaan ulos kaapistaan kertomaan täysin avoimesti halveksuntansa tavallisen ihmisen arvottomuudesta suhteessa pääomien kasaamisen arvoon.
Tällainen tipottainen köyhyydelle irvistely alkaa jo vähitellen tylsistyttää. Antakaamme tulla lunta tupaan ja jäitä porstuaan. Kertokaa nyt junkkerit, mitä te oikein ajatte takaa lopullisena ratkaisunanne.
Julistetaan siis 40 vuoden uusliberalistinen asemasota päättyneeksi, ja otetaan lopullisesti köyhyydestä mittaa rikkaan puntarilla tyyliin: köyhyys ei ole ilo kellekään, minua se vain naurattaa!
Juha Drufva
Tampere
uutiskirje 
