Jankutus lukemisen tärkeydestä solahtaa helposti samaan kategoriaan terveysvalistuksen kanssa: lisää arkiliikuntaa, syö kasviksia, vältä kovia rasvoja, älä ryyppää, lue kirjoja. Vaarana on sen muuttuminen tyhjäksi hokemaksi.
Lukukeskuksen mukaan suomalaisistakin aikuisista noin joka kymmenennellä on heikko lukutaito. Osalla heistä on lukemiseen vaikuttava kehitysvamma, ja muun muassa siksi tarvitaan myös selkokieltä.
Osan luvusta selittävät voimakkaasti periytyvät luki- ja muut oppimisvaikeudet, joilla ei sinänsä ole mitään tekemistä älykkyyden kanssa. Näitä vaikeuksia voidaan huomattavasti helpottaa varhaisella tuella. Luvuista päätellen näin ei ole tapahtunut.
On kuitenkin myös heitä, joiden lukutaito on jäänyt puutteelliseksi muista syistä. Yhä useampi lapsi ei opi koskaan kunnolla lukemaan, vaikka sille ei olisi mitään synnynnäistä estettä. Suhteellisesti useammin heikko lukutaito on matalan koulutustason perheiden lapsilla. Pahoin pelkään, että heille on jätetty kertomatta jotain olennaista.
Kaunokirjallisuuden vuoden 2022 Finlandia-voittaja Iida Rauma sanoi kiitospuheessaan olevansa enemmän huolissaan lukutaidon epätasa-arvoistumisesta kuin siitä, etteivät kaikki lue kaunokirjallisuutta.
”Lukutaitoinen ihminen on kriittinen ja hankala hallittava. Lukutaidoton ihminen puolustuskyvytön, huijattavissa ja heikoilla”, Rauma sanoi (HS 1.12.2022).
Ihminen voi olla varsin fiksu, vaikkei olisi ikänään lukenut yhtäkään romaania. Tunnen muutamia. Eipä kaunokirjallisuudessa ihan hirveästi käsitellä, sanotaan vaikkapa teini-ikäistä lähiöpoikaa, mahdollisesti kiinnostavia asioita.
Mutta fiksunkin ihmisen on hyvin vaikeaa pärjätä tässä maailmassa, jos hänellä on kehno lukutaito. Lukutaidon kehittämiseen ei tarvita välttämättä juuri kaunokirjallisuutta, mutta lukemista aivan väistämättä. Sama koskee tietysti kirjoittamista: kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla.
Moni osallistujista kertoi nukkuneensa yön ulkona.
Kuten muissakin asioissa, myös lukemisessa toimii parhaiten mallioppiminen. Iltasatu lapselle on mitä parhain rutiini, mutta myöhemmälle iälle kantaa se, että lukeminen näyttäytyy toimintana, jota aikuiset tekevät huvikseen. Mutta jos kotona ei ole edes kirjaston kirjoja, on niistä kiinnostuminen hieman vaikeaa.
En tiedä, millaista äidinkielen opetus on kouluissa nykyisin, mutta vielä omana aikanani sitä vaivasi paikoin mielestäni liika – anteeksi ranskani – pilkunnussiminen. Sillekin on aikansa ja paikkansa, mutta kouluarjessa hiomisen aika voi koittaa vasta sitten, kun on ensin herätetty motivaatio.
Opiskeluaikoina tein äidinkielen opettajan sijaisuuksia eräässä ammattioppilaitoksessa. Monet luokat olivat sen sorttisia, että silmät olisi ollut hyvä olla selässäkin, tai oikeastaan parempi, jos olisin voinut monistaa itseni. Osa tunneista pidettiin harjoitusautokorjaamolla, koska oppilaat eivät kyenneet olemaan aloillaan (ja se on ihan ok).
Hyvin pian kävi selväksi, että opettajien vaihtuvuus kuormitti oppilaita ja kaiken teineille tyypillisen möyhkäämisen takana oli myös tunne siitä, ettei aikuisia oikeasti kiinnosta heidän oppimisensa – tai näin annoin heidän itselleni kertoa. Ratkaisu monen motivaatio-ongelmaan vaikutti olevan se, että aikuinen korjaa ensin omansa.
Pidin vuosikymmenen ajan myös kirjoittamiskoulutuksia nuorille raksaduunareille, joista osa sanoi lähtökohtaisesti vihaavansa kirjoittamista. Eipä ihme, jos punakynän vastapainoksi oli unohtunut kertoa, mihin tätä taitoa tarvitaan: omien oikeuksien puolustamiseen, muun muassa. Monen punakynäkammoisen kirjallinen itsetunto kohosi silmissä ja tekstin tuottaminen sujuvoitui kummasti, kun työlle löytyi tolkun tarkoitus.
Hyvin lukevaa ihmistä on vaikeampi kusettaa.
Aina ei ole motivaatiosta puutetta, vaan mahdollisuuksista. Yksi mieleenpainuvimmista koulutuskokemuksista oli se, kun minut oli kutsuttu pitämään kirjoittamiskoulutusta päihdesairaiden omalle yhdistykselle. Kun aloittelimme aamukahveilla, moni osallistujista kertoi nukkuneensa yön ulkona. Ja sitten he tulivat kirjoittamiskurssille! Nöyräksi veti.
Alusta asti lapsille ja nuorille pitäisi painottaa, että lukeminen ja kirjoittaminen ovat ensisijaisesti selviytymistä, eivät opettajalle briljeerausta varten. Kliseisesti sanottuna ne ovat taitoja elämää, ei koulua varten. Eräänlaista itsepuolustusta.
Hyvin lukevaa ja kirjoittavaa ihmistä on vaikeampi kusettaa, hänen on helpompi pitää kiinni omista oikeuksistaan. Ja aivan kuten itsepuolustuslajeissakin – moni ei lähde edes yrittämään mustan vyön haltijan kanssa.
Lue kirjallisuuden tulevaisuudesta 19.4. ilmestyneestä KU:sta.
uutiskirje 