Tästä jutusta oli tarkoitus jättää politiikan puhuminen pois ja keskittyä tuoreen helsinkiläisen kansanedustajan, vasemmistoliiton Minja Koskelan, persoonaan.
Mutta ei voi mitään, keskustelu vie mukanaan. Koskelan katse terävöityy, puhe muuttuu painokkaammaksi ja karisma kasvaa, kun hän alkaa puhua suomalaisesta talouskeskustelusta. Vaaleja värittänyt velkakeskustelu on hänen mielestään vanhanaikaista. Siinä palataan 1990-luvun puoliväliin ja vuoteen 2008. Uhataan tehdä samat virheet taas.
– Olemme menossa taaksepäin, Koskela sanoo ja luettelee hallitusneuvotteluja vetävän kokoomuksen tavoitteita alkavalla hallituskaudelle: asumistuen ja toimeentulotuen leikkaaminen, kuuden miljardin euron menosopeutukset.
– Miten tämä tehdään niin, että samalla otetaan huomioon ilmasto, ihmisten hyvinvointi ja arki? Minusta on holhoavaa se puhe, että tässä pelastettaisiin hyvinvointiyhteiskunta tuleville sukupolville, hän sanoo.
Koskela puhuu omasta ikäpolvestaan, vuonna 1987 syntyneistä. Sukupolvesta on paljon tietoa, koska sen vaiheita on seurattu laajalla kohorttitutkimuksella läpi vuosikymmenten.
– Laaja seurantatutkimus kertoo, että juuri minun ikäpolvellani on paljon mielenterveysongelmia. Ne ovat juuri 1990-luvun laman leikkausten seurauksia. On ihan bullshitiä sanoa, että lapsillemme rakennetaan hyvä tulevaisuus, kun otetaan heiltä resursseja pois.
Koskela toteaa, että Suomessa on onnistuttu lyömään läpi ajatus, jonka mukaan velka on suuri ongelma.
– Onhan velkaa paljon, mutta kaikki eduskuntapuolueet ovat valmiita sopeuttamaan taloutta, esimerkiksi vasemmistoliitto kolmella miljardilla eurolla alkavalla hallituskaudella. Missään ei ole semmoista ekonomistien konsensusta, että pitää sopeuttaa nimenomaan kokoomuksen esillä pitämällä kuudella miljardilla. Mutta keskustelussa on jäänyt hyvin vähän tilaa pienemmille vaihtoehdoille.
Minja Koskela on kuitenkin innoissaan. Hän pääsee tekemään töitä ihailemiensa ihmisten kanssa. Sellaisten kuin esimerkiksi Li Andersson.
– Politiikka on yhteispeliä ja joukkuelaji. Vaikka se kuulostaa kliseeltä, se on totta. Kenenkään ajattelu ei synny tyhjiössä. Pääsen tekemään töitä sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat työssään kehittäneet omaa analyysiaan, osaamistaan ja tekemistään. On mieletön rikkaus päästä mukaan siihen ja oppia näiltä tyypeiltä.
Rahatta Kannelmäessä
Koskela on kotoisin Lahdesta, Metsäkankaan lähiöstä, 1970-luvun elementtitalojen keskeltä.
– Etupihalla oli risukko, jossa leikimme ja jota pidimme lähimetsänä, hän muistelee.
Hypittiin hyppynarulla, huudettiin äitiä ikkunaan, saatiin Jaffaa pihatalkoissa.
Hänen isänsä on poliisi ja äitinsä suuhygienisti. Koskela on esikoinen neljän tyttären sarjassa.
Hän itsenäistyi jo teininä.
– Muutin Helsinkiin lukion toiselle. Halusin muuttaa jo ekalla, mutta vanhemmat kielsivät, eikä meillä olisi ollut siihen varaakaan. Jatkoin kuitenkin ensimmäisen lukiovuoden ininää siitä, ja lopulta vanhemmat antoivat periksi.
Koskela kävi Sibelius-lukiota ja asui Kannelmäessä HOASin soluasunnossa.
– Rahaa oli todella vähän, ja jouduin miettimään, pääsenkö viikonlopuksi Lahteen vai pystynkö ostamaan itselleni ruokaa.
Hän arvelee tämän kokemuksen jättäneen tunteen, että koskaan ei voi olla varma toimeentulostaan tai taloudellisesta turvaverkosta.
– Se ei ollut positiivinen kokemus, mutta ainakin tiedän, miltä se tuntuu. Tietysti olisi voinut jäädä kotiin äidin jääkaapin ääreen.
Musiikki määrittelee kaiken
Musiikki on Koskelan mukaan määritellyt kaiken hänen elämässään. Hän meni kolmivuotiaana silloiseen Päijät-Hämeen konservatorion musiikkileikkikouluun. Peruskoulun kolmannella Koskela siirtyi musiikkiluokalle Lahden keskustaan. 11-vuotiaana hän jo kävi konservatoriossa viisi kertaa viikossa. Oli pianotunnit, viulutunnit, teoriatunnit, orkesteri.
Vanhemmat eivät olleet erityisen musikaalisia.
– Minä taas selkeästi olin. Innostuin hirveästi.
Hän kuvailee konservatorion kulttuuria keskiluokkaiseksi.
– Omalla taustallani olisin varmaankin kokenut siellä vierautta, ellen olisi solahtanut sinne niin nuorena. Nyt esimerkiksi valtiopäivien avajaiskonsertti oli minun maailmaani, vaikka olisin voinut kasvaa vierastamaan sellaisia tapahtumia.
Kotona ei perustettu yhteiskunnallisesta analyysista, mutta tuettiin lapsia.
– Elin perheessä, jolla oli taloudellisesti tiukkaa, mutta jossa on haluttu elää oikein ja hyvin keskiluokkanormin mukaisesti, hän sanoo ja nostaa esiin englantilaisen sosiologin Beverley Skeggsin luoman kunniallisuuden käsitteen.
– Minua on aina kotona kannustettu esimerkiksi musiikin opinnoissa ja kaivettu jostain rahat, että voin käydä viulutunneilla.
Teininä Koskela ei pitänyt itseään analyyttisena, pikemminkin hän tunsi alemmuudentunteita.
– Epäoikeudenmukaisuus on aina suututtanut minua, ja olen reagoinut siihen vahvasti, mutten ehkä osannut ajatella sitä niin, että se olisi yhteiskunnallista kiinnostusta, hän sanoo.
– Ajattelin, etten pysty ajattelemaan älykkäästi enkä kykene yhteiskunnalliseen analyysiin. Päättelin, että sen sijaan tunneäly on minun juttuni.
Jossain vaiheessa feministisen ajattelun kautta hän kuitenkin tajusi, että totta kai osaa ja voi.
Omia biisejä ja keikkoja
Kun Koskela siirtyi Sibelius-lukioon Helsinkiin, loppuivat klassiset viulutunnit.
– Ei ollut varaa sekä viulutunteihin että muuttoon. Piti valita, hän sanoo.
Koskela rupesi tekemään biisejä. Hän myös keikkaili säestäen itseään pianolla.
– Ajattelin pitkään, että minusta tulee muusikko, hän sanoo.
Tuli Sibelius-akatemia, tuli opettajan hommat peruskoulussa ja lukiossa. Tuli väitöskirja. Viime vuonna tuli ensimmäinen levy.
– Kymmenen vuoden työ saatiin kansiin, hän tuumaa.
Musiikki ei katoa koskaan.
– Se on aina jollain tavalla olemassa. Emme ole ehtineet soittaa bändikaverini Tapio Viitasaaren kanssa pitkään aikaan yhdessä, mutta välillä tulee hetkiä, jolloin on vain pakko soittaa pianoa. Jos kuulen tosi hyvän uuden biisin, haluan heti soittaa sen. Soittamalla pääsee biisiin sisään syvemmälle. Se on jännä tunne, jonkinlainen flow.
Hän ei enää soita päivittäin, mutta laulaa kyllä.
– Musiikki on aina isossa roolissa identiteettini, olemiseni ja kaiken kannalta, hän sanoo.
– Laulaminen on tapani olla. Ei niin, että pystyttäisin nuottitelineen, avaisin ääntä ja rupeaisin hiomaan tekniikkaa. Laulamme lapsen kanssa paljon. Hän on innoissaan musiikista, ja käyn hänen kanssaan muskarissa. Se on nyt myös minun harrastukseni.
Opettajat analysoivat rasismia
Koskela aloitti musiikin opettajana Turun normaalikoulussa ja jatkoi Lahden lyseon lukiossa.
– Lahdessa aktivoiduin politiikassa. Oli Sipilän hallituksen koulutusleikkaukset. Lisäksi Lahdessa pakolaisia kuljettanutta bussia kivitettiin. Tämä tapaus sai ajattelemaan, että nyt on pakko reagoida.
Hän perusti blogin, otti yhteyttä Lahden vasemmistoliiton aktiiveihin ja oli mukana järjestämässä politiikkailtoja, joissa eri puolueiden edustajat keskustelivat.
Hän halusi kuitenkin takaisin Turkuun ja juuri Turun normaalikouluun Varissuolle.
– Yli 60 prosenttia oppilaista puhui muuta kuin suomea äidinkielenään. Kaikista kouluista, joissa olen opettanut lyhyen aikaa sijaisena tai pidempään, juuri Varissuolla opettajat tunnistivat ja tunnustivat syrjinnän ja rasismin olemassaolon ja pystyivät käsittelemään sitä analyyttisesti, hän kertoo
– Se tuntui minusta merkitykselliseltä. Sain opettaa lukion lisäksi myös yläkoulussa. Tykkään teineistä, heidän kanssaan oli hauska tehdä duunia.
Sitten Koskela jäi opintovapaalle kirjoittamaan väitöskirjaansa. Hän tapasi elokuvaohjaajapuolisonsa ja muutti Helsinkiin. Koskela palasi taas lähiöön, kun he ostivat asunnon Herttoniemestä 2018.
– Jälkikäteen ajateltuna se oli uhkarohkea veto. Vakityöni oli Turussa. Mutta ehkä olin ajatellut, etten enää palaa siihen.
Lapsi syntyi 2020.
Politiikkaan töihin
– Puolisoni on sanonut, että hän rupesi seurustelemaan virkavapaalla olevan opettajan kanssa eikä voinut aavistaa, mitä sen jälkeen tapahtuisi, Koskela naurahtaa.
Hän haki avustajaksi vasemmistoliiton eduskuntaryhmään, mutta häntä ei valittu tehtävään.
– Se harmitti minua tosi paljon. Tajusin, että suunta on oikea, jos harmittaa niin paljon.
Niinpä, kun puolueessa tuli poliittisen asiantuntijan paikka auki, hän haki sitä ja sai sen.
– Se oli ratkaisevaa jatkon kannalta, hän sanoo.
– Pääsin näkemään ja tekemään politiikkaa läheltä. Ehdin kiertää Suomea ennen koronapandemiaa ja puhua meidän aktiivien kanssa eri puolilla. Se oli sairaan kivaa. Siinä sai perspektiiviä.
Samalla kypsyi ajatus lähteä kuntavaaleihin ehdolle.
– Vaalit menivät ihan hyvin, ja siksi olen tässä, hän sanoo nyt.
Ensikertalainen keräsi huikean 5 612 äänen potin. Hänen sanottiin olleen yllättäjä.
– Moni minua äänestänyt tosin sanoo, että ajatus siitä, että tulin vain jostain, ei vastaa heidän kokemustaan. He olivat tienneet minut jo blogini aloittamisen ajoilta. On ollut tietty skene, jossa olen ollut aktiivinen.
uutiskirje 
