Sissiradisti, kirjailija Helena Immoselta tiedetään jo kahden ensimmäisen trillerin / sotakirjan jälkeen odottaa laatua, ajankohtaisuutta ja asiantuntemusta. Sitä myös saadaan Operaatio Napaketussa. Arktisen alueen tiedetään olevan suurvaltojen mielenkiinnon kohteena, ja Putinin Venäjä on jo osoittanut häikäilemättömyytensä Ukrainassa. Esikoiskirja Operaatio Punaisen ketun tapaan suomalaiset erikoisjoukkojen sotilaat joutuvat taas taistelukosketuksiin venäläisten kanssa, tällä kertaa hyytävissä talviolosuhteissa.
Immonen kuvaa uskottavasti Venäjän hybridivaikuttamista ja maskirovkaa Suomen ja Norjan Lapissa. Niillä pohjustetaan teoksen varsinaista suurta käännettä, joka uhkaa kääntää voimasuhteet päälaelleen arktisella alueella.
Geopolitiikan jalkoihin joutuvat jälleen Immosen aiemmista teoksista tutut erikoisjoukkojen ylikersantti Joni Koivu, tämän sisar, suojelupoliisiin siirtynyt Suomen ja Venäjän välisen sodan veteraani Riina Koivu, Jonin vaimo Meri ja Riinan mies everstiluutnantti Mikael Koivu. Immonen muistuttaa, että sota ja kansainväliset operaatiot koskettavat aivan tavallisia perheellisiä ihmisiä ja se heijastuu heidän lapsiinsakin.
Puolustusvoimissa aiemmin työskennellyt Helena Immonen selvästi tietää, mistä kirjoittaa. Teokseen taustaksi haastateltujen nimiluettelokin on vakuuttava. Kolmannessa Kettu-trillerissään hän luo ikävän uskottavalta tuntuvan maiseman, jossa Ukrainassa epäonnistunut Venäjä on ottanut virheistään oppia ja onnistuu seuraavalla askeleellaan paremmin. Teoksen näyttämöitä ovat Kaldoaivin erämaa, Paatsjoki ja Huippuvuoret. Avainpelureihin kuuluu Suomen sotilastiedustelun ja Venäjän lisäksi hämärässä roolissa oleva Kiina.
Hyvän agenttiromaanin tapaan Immonen annostelee tapahtumia kentällä ja kulisseissa. Presidentti Sauli Niinistöllä on romaanissa näkyvä osa, pääministeri Petteri Orpo lupaa puolustusvoimille lisärahoitusta liikekannallepanon aiheuttamiin kustannuksiin. Presidentin tilannehuoneessa on vakavia miehiä ja naisia. Taistelukohtauksissa taas on sodan armottomuutta ja arvaamattomuutta.
Lisäksi kirjailija herättelee tarpeellista keskustelua erikoiskoulutuksen saaneiden varusmiesten lähettämisestä todellisiin taistelutehtäviin. Mikael kysyy, miksi varusmiehen kuolema on kovempi paikka kuin reserviläisen.
”Ymmärrän, että varusmiehet ovat nuoria kavereita, mutta heitä koulutetaan sotaa varten. Tuonne lähtenyt valmiusyksikkö oli täysin koulutettu tappokone”, hän jatkaa Paatsjoella käytyjen taistelujen jälkeen.
Operaatio Napakettu on nautittavan älykäs vakavasti otettava trilleri. Pettymys tulee vasta lopussa. Helena Immonenkin on sairastunut jatko-osatautiin, jossa tarina ei tulekaan valmiiksi yhdessä kirjassa. Teokselle nimen antanut operaatio käynnistyy Sauli Niinistön valtuuttamana vasta loppupuolella ja paljon muutakin jää kesken. Operaatio Napakettu käynnistyy niin verkkaisesti, että alkua tiivistämällä koko juttu olisi ehkä mahtunut yhteenkin kirjaan.
Teoksen henkilöistä puolestaan jäi askarruttamaan edellisestä osasta tuttu CIA:n agentti Roy Cooper eli Peto. Immosen muissa henkilöissä korostuu tavallisuus ja arkisuus epätavallisista ammateista huolimatta. Istuuko Rambo-henkinen Peto kokonaisuuteen? Minulla ei ole selvää vastausta. Ammuttunakin hurjiin tekoihin pystyvä Peto on eräiden olennaisten juonenkäänteiden takia välttämätön kovanaama, mutta samalla menetetään jotain, joka teki esikoiskirja Operaatio Punaisesti ketusta niin voimakkaan elämyksen.
Näistä moitteista huolimatta Helena Immonen jatkaa vakuuttavaa työtään Suomen uskottavimpana trilleristinä. Sarjan tyylikkäästä yhtenäisestä ulkoasusta vastaava Jussi Jääskeläinen ansaitsee erikoismaininnan.
Helena Immonen: Operaatio Napakettu. 460 sivua, CrimeTime.
uutiskirje 