Ennen 1960-luvun alkua Suomessa työttömien turva hoidettiin lähinnä työllisyystöiden avulla. Lisäksi ammattiliittoihin kuuluvilla oli työttömyyskassat, joiden jakamat avustukset olivat melko pieniä. Työttömyyden ja hyvin voimakkaan kansalaistoiminnan tuloksena eduskunta päätti jouluna 1959 vasemmistoenemmistöisen eduskunnan ensimmäisenä suurena sosiaalipoliittisena uudistuksena työttömyysturvalain. Se sisälsi samansuuruiset työttömyyskorvaukset lapsiluvusta riippuen kaikille työttömille.
Kokoomus ja osa maalaisliiton kansanedustajista äänestivät lähes kaikkia koskevan työttömyysturvan vaalien yli. Sen jälkeen ammattiliitot ja työnantajat alkoivat työstää ammattiliittojen vanhojen työttömyyskassojen ympärille uutta lakia, jossa aiempaan verrattuna kassojen maksajiksi tulivat myös työnantajat.
Lisäksi säädettiin toinen laki, joka mahdollisti pienemmän korvauksen muille kuin kassojen jäsenille valtion samansuuruisella osuudella, kuin mitä se maksoi työttömyyskassoille. Työnantajan maksuvelvollisuuden eron voi kuvitella, kun tietää, että järjestäytyneitä kassojen jäseniä oli alle 200 000 vaikka palkkatyöläisiä oli yli miljoona ja suurin työttömyys oli pienviljelijäalueilla maaseudulla.
Esityksen kustannusneutraali malli syntyy kahden huonosti kohdellun ryhmän kilpailuttamisella.
Keväällä 1960 SKDL:n kansanedustaja Irma Torvi vaikuttikin turhautuneelta:
”Kun työnantajaliiton toiminnanjohtaja tuomari Nykopp valiokunnassa ilmoitti, että hänen liittonsa kannattaa Liljeströmin aloitetta, jotta tähän maahan saadaan voimakas SAK, nauroimme me kaikki valiokunnan jäsenet suureen ääneen vasemmalta oikealle, ja asianomainen itsekin nauroi, sillä olihan vitsi hyvä. – – Hallituksen toinen esitys maksaisi noin 1 700 miljoonaa markkaa ja siihen verrattuna Liljeströmin kassalaki on kevyt kuin höyhen, asiantuntijain mukaan se olisi vain noin 100–200 miljoonaa markkaa kustannusta työnantajille.”
Nykyinen työttömyyskassajärjestelmä syntyi siis oikeiston toimesta ja muistuttaa meille kaikille sosiaaliturvan historiaa tunteville, että sosiaalietuuksien maksuosuuksilla on todellakin väliä.
Ansiosidonnaiseksi kassojen maksama työttömyysturva muuttui 1980-luvun puolivälissä, kun se tuli myös veronalaiseksi tuloksi ja alkoi kerryttää eläkettä.
Sitran viime viikolla julkistama aloite tavoittelee kenties nyt senkaltaista järjestelmää, joka kaatui jouluna 1959 ja jota viimeisessä vaiheessa kannatti enää vain silloinen SKDL.
Ansiosidonnaisen kustannuksista työnantajat maksavat edelleen lähes puolet, eli noin miljardi euroa vuodessa. Eduskunta ei ole kyennyt säilyttämään sen paremmin työnantajien kela-maksua kuin varallisuusveroakaan, joiden kokonaissummat olivat samaa luokkaa. Siksi luotan enemmän ammattiliittojen kuin eduskunnan kykyyn säilyttää työnantajien maksuosuus työttömyysturvan kustannuksista. Ilman työrauhaan liittyviä pelkoja, tämäkin miljardi saattaisi siirtyä kuntalaisten maksettavaksi ja muuttaisi jälleen tulonjakoa suuren rahan hyväksi.
Paineen suunta on väärä ja kyyti kylmää, jos kuskeina ovat Lepomäki, Vartiainen ja Soininvaara. Nyt vaalien alla olisi hyvä naulita muutamia keskeisiä uudistusvaatimuksia, jotka liittyvät työttömän oikeusturvaan, ilmaistyön lopettamiseen, kunnolliseen koulutukseen ja palkkatuettuun työhön, itsensätyöllistäjien asemaan ja kaikkien työttömien työttömyysturvan parantamiseen – mutta nykyistä kassajärjestelmää parantamalla ja sen puitteissa.
Perusteluna kassapohjaiselle työttömyysturvamallille näen olemassa olevien käytäntöjen toiminnalliset edut. Monissa ammattiliitoissa oma kassa mahdollistaa myös työttömien oman identiteetin ja yhteisöllisyyden vahvistamista. Kohdatessaan työvoimatoimistojen byrokratian työttömät tarvitsevat usein omien liittojensa apuun.
Itse toimin pahimman työttömyysajan 1990-luvulla Suomen Elintarviketyöläisten liiton aluetoimistonhoitajana ja tiedän, miten tärkeää työttömälle on, että hänellä on paikka minne mennä ja missä autetaan, kun aiemmat vakiintuneet työelämän verkostot katoavat työpaikan menetyksen myötä.
Tiettyä surullista kunnianhimon puutetta osoittaa aloitteen ajatus siitä, ettei uudistuksesta saisi syntyä kustannusvaikutuksia. Niinpä esityksen kustannusneutraali malli syntyy kahden huonosti kohdellun ryhmän kilpailuttamisella. Kustannuksia vähennettäisiin lyhentämällä päivärahan kestoa ja näin lisättäisiin pitkäaikaistyöttömien kurjuutta. Ja pitkäaikaistyöttömien tilanteen huonontamisella yritettäisiin sitten parantaa itsensä työllistäjien oikeudetonta asemaa.
Meillä on valtavasti aineistoa köyhien köyhtymisestä, köyhyyden lisääntymisestä ja ylimmän prosentin tolkuttomasti kasvaneista tuloista. Meillä on Pikettyn ja OECD:n tutkimusten todisteet eriarvoisuuden kasvun haitoista. Minusta vasemmisto, keskusta, perussuomalaiset ja vihreät voisivat aivan perustellusti vaatia kaikille parempaa työttömyysturvaa, työllistämistöitä ja edellyttää, että suuryritysten ja rikkaimman prosentin osuutta työttömyyden kustannusten maksajina lisätään.
uutiskirje 
