Ajankohtaisen kakkosen viimeisimmässä teemaillassa oli tarkoitus puhua syrjäyttämisestä. Jari Sarasvuo avasi keskustelun sinänsä mielenkiintoisella tavalla viittaamalla Niinistön Ihan tavallisia asioita -kampanjan kritiikkiin “luokkasodan lietsontana”.
Tästä kommentista olisi ollut mahdollista jatkaa suomalaisen luokkayhteiskunnan rakenteisiin ja kuinka työn- ja tulonjako vaikuttavat luokkarakenteisiin ja omistussuhteisiin. Tai keskusteluun sosiaaliturvan tasosta ja sosiaaliturvajärjestelmän uudistamisesta, palkattoman työn teettämisen suuresta määrästä tai vaikkapa sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden rahoituksesta ja saavutettavuudesta. Toisin kuitenkin kävin.
Luokasta puhuminen vaikuttaa konsensus-Suomessa olevan harvinaisen vaikeaa. Ihmisten pahoinvointia ja käyttäytymistä käsitellään puuttumatta ongelmia synnyttäviin rakenteisiin sekä niiden periytyvyyteen. Harva puhuu tulonjaosta ja työehdoista, vaikka poliittisessa päätöksenteossa keskeisintä ovat näkemykset siitä, kenelle annetaan ja keneltä otetaan.
Sen sijaan puhutaan termeillä jotka henkilöivät ongelmia (kuten “syrjäytyminen”) tai toistetaan yhdessä kuorossa kuinka tärkeää on saada nuoria “kouluttautumaan” tai “työhön”. Paskaduunikeskustelu ohitetaan linjaamalla kaiken työn olevan arvokasta. Keskusteluun osallistuneet Sarasvuo ja Ihalainen kehuvat toistensa puheenvuoroja, ja tulevat samalla ilmaisseeksi, että istumme iloisina samassa laivassa. Tässä Suomea edustavassa veneessä istuvat ihmiset eivät kuitenkaan ole mikään yhtenäinen porukka. Me istumme eri kansilla, jotkut jopa lukittuina autokannen alla oleviin hytteihin.
Luokka-analyysin puute johtaa tilanteeseen, jossa meille tarjoillaan vaihtoehdotonta yhden totuuden Suomea. Mikael Pentikäisen taannoinen pääkirjoitus Helsingin Sanomissa, jossa hän vaati lisäydinvoimaa, palkkamalttia, sosiaaliturvan leikkauksia sekä eläkeiän nostoa ratkaisuksi eurokriisistä johtuvaan taantumaan, on luokkasodan lietsomista jos jokin. Suurin ironia onkin se, että Pentikäisen ja Sarasvuon kaltaiset “pragmatistit” syyttävät muita vaihtoehtoja ajavia tai tarinaa laivassa vallitsevasta iloisesta yhteishengestä haastavia poliittisuudesta.
Kun tätä totuutta muotoillaan Helsingin Sanomien päätoimittajan, Elinkeinoelämän keskusliiton ja suurten puolueiden toimesta ei ole mikään ihme, että vasemmisto jatkaa kutistumistaan. Tässä tarinassa joustoa ja “vakavan tilanteen ymmärtämistä” vaaditaan aina pienituloisilta, samaan aikaan kun kokoomus ei edes suostu suurpääomaa verottavan rahoitusmarkkinaveron selvittämiseen.
Uuden laman koittaessa on entistä tärkeämpää, että vasemmisto ei sorru ajamaan oikeiston määrittämää “yhteistä etua”. Parempien työehtojen ja työehtojen kunnioittamisen, julkisten palveluiden parantamisen, elämiseen riittävän perustulon ja palkattoman työn lopettamisen puolesta taisteleminen on mitä luokkatietoisinta ja tarpeellisinta politiikkaa Suomessa.
Kirjoittaja on Vasemmistonuorten puheenjohtaja.
lehti 