Krimin niemimaata ja Ahvenanmaata on alettu hokea samassa lauseessa, vaikka niitä yhdistää todellisuudessa vain Oolannin sota, ellei joku Ahvenanmaan rouvista ole sitten kriminkoipiturkissa komeillut.
Lehteilin hiljan taiteilija Ivan Bilibinin elämäkertaa, jonka helsinkiläinen Kansankulttuuri ja leningradilainen Aurora-kustantamo vuonna 1982 julkaisivat. Tiesin kyllä, että Bilibin oli Akseli Gallen-Kallelan hengenheimolainen, saduista ja bylinoista ammentava symbolisti, perinteen kerääjä ja Kižin kirkkojen ihailija, mutta miehen rakkautta Krimiin en tuntenut.
”Krim oli meille kuin uusi, vasta löydetty maa. Kreikan saaristoa muistuttava Krimin luonto sekä vanha skyyttalaisaikainen ja helleenisiirtoloiden kaksituhatta vanha kulttuuri kiinnosti syvälti Ivan Jakovlevitšia.”
Suzdalin lahot talot kohentuivat kertaheitolla, kun ne peitettiin – ennen presidentin vierailua – upeasti printatuilla pressuilla.
Näin todettiin Renée O’Connelin vuonna 1970 laatimassa artikkelissa, jota elämäkerta tiuhaan lainaili.
Irlantilais-pariisilainen Renée muutti alle kaksikymppisenä Pietariin ja alkoi opiskella Bilibinin johdolla taidetta. Syksyllä 1912 Renée lähti opettajansa kanssa Krimille eikä kulunut montakaan kuukautta, kun he olivat jo mies ja vaimo.
Bilibin oli neljättä kertaa Krimillä ja avioliitostakin hänellä oli aiempaa kokemusta. Nuoret, hätkähdyttävän kauniit naiset hivelivät tummakutrisen taiteilijan silmää, mutta hurma oli haihtuvaista ja myös Renée sai kohta lähtöpassit.
Vallankumoukseen pettynyt Bilibin asettui länteen, ilmaantui suurten puhdistusten aattona Leningradiin, oleskeli jälleen Krimillä ja nääntyi piirityksen aikaan taideakatemian kellarissa nälkään.
Renée työskenteli Lomonosovin posliinitehtaassa, meni uudelleen naimisiin ja synnytti kaksi lasta, joista tytär kuoli piirityksessä ja poika matkalla Siperiaan. Äiti, kaunis Renée, kärsi leirituomiota 1930-luvun puolivälistä vuoteen 1953, mutta palasi lopulta posliinin pariin ja kuoli Leningradissa vuonna 1981.
Vaikka Renéen artikkeli ilmestyi brežneviläisellä kaudella, hänelle Krim ei ollut vieläkään kotoista maata, vaan vieras ja vierautensa takia kiehtova miljöö.
Bilibin oli aikoinaan samaa mieltä: Krimiä värittivät skyyttien ja helleenien muistot, ja lahden takana Constantassa oli majaillut roomalainen Ovidius, jonka Metamorfooseja hän ryhtyi innolla kääntämään.
Nykypäivä näyttäytyi vahvasti islamilaisena: ”Kävimme Hersonesissa ja Bahtšisaraissa. Bahtšisaraissa talot ja moskeijat, minareetit, kalmisto ja vanha palatsi – kaikki oli tyypillistä turkkilaista.”
Aleksandr Puškinille Bahtšisarai oli niin ikään tuttu ja vuoden 1822 runoelmassa hän kuvaili sen suihkulähdettä, kuutamoa, tataarikaanin palatsia ja haaremia, jossa luihu eunukki punoi juoniaan.
Paljon nuoremmalla Vladimir Nabokovilla oli Krimistä samanlaisia kokemuksia: hänestä Livadia, jonka keisarillisessa palatsissa Jaltan konferenssi myöhemmin kokoontui, oli kuin kuhiseva Bagdad.
Nabokovin isää ehdotettiin Suomen kenraalikuvernööriksi, mutta rikas aatelismies kieltäytyi vähäpätöisestä tehtävästä ja päätyi ennen maastamuuttoa Krimille, missä hänestä tuli lyhytikäisen tasavallan oikeusministeri.
”Krim on Venäjälle pyhä, kuten Jerusalemin Temppelivuori on islaminuskoisille ja juutalaisille”, Vladimir Putin hehkutti joulukuussa 2014 ja kutsui niemimaata Venäjän henkiseksi alkulähteeksi. Mielikuvituksellinen tulkinta pohjautui tarinaan, jonka mukaan Kiovan ruhtinas Vladimir Suuri kastettiin vuonna 988 jossakin päin Krimiä.
Mitä ruhtinas teki Krimillä? Pakanalliset rusit ja kristityt bysanttilaiset tappelivat verissä päin Khersonesoksen tienoilla, mutta Vladimirin huono sotaonni johti siihen, että hänen oli hylättävä taivaanjumala Perun – ”perkele” – ja otettava vaimoksi Anna Porfyrogenita, Bysantin purppurasyntyinen Anna.
Krim ei Venäjän omistukseen tässä yhteydessä siirtynyt eikä mitään Venäjää ollut edes olemassa. Kiovan Rus oli monikansallinen ja kreikkalaisvaikutteinen valtio, josta versoivat sittemmin Venäjä, Ukraina ja Valko-Venäjä.
Vasta vuonna 1783, Katariina Suuren aikaan, Venäjä riisti tataarien kaanikunnalta Krimin. Grigori Potjomkin, keisarinnan rakastaja, oli nyt Taurian ruhtinas ja hänen pietarilainen kotitalonsa oli Taurian palatsi, sillä antiikin maantieteessä Krimiä sanottiin Tauriaksi.
Panssarilaiva Potjomkin oli viralliselta nimeltään ”Ruhtinas Potjomkin Taurialainen” ja tarinassa Potjomkinin kulisseista esiintyy arvatenkin sama mies.
Kun Katariina lähti tarkistamaan, mitä valloitetulle Krimille kuului, Potjomkin hätääntyi ja pystytti tienvarteen maalattuja lavasteita ja siirsi samaa villavaa lammaslaumaa aina yön turvin uudelle laitumelle.
Näin siis väitetään, mutta todellisuudessa kulissit tarkoittivat ehkä yleistä siivousoperaatiota. On myös mahdollista, että Katariina oli filungista tietoinen, ja tempuilla hämättiin vain ulkomaisia lähettiläitä, joita oli matkaseurueessa mukana.
Putinin valtakaudella kulisseilla on ollut viimeistään käyttöä. Suzdalin lahot talot kohentuivat kertaheitolla, kun ne peitettiin – ennen presidentin vierailua – upeasti printatuilla pressuilla. Ja Sotšin subtrooppiset talviolympialaiset vaativat tunnetusti lavastusta, jollaista Potjomkin ei voinut unissaankaan kuvitella.
Katariina Suuri arvosti Krimin epävenäläistä luonnetta. Niemimaa oli aitoa Hellasta, sillä jo 600-luvulla ennen ajanlaskumme alkua se liitettiin kreikkalaiseen kulttuuripiiriin.
Neuvostoajan runoilijat Marina Tsvetajeva ja Joseph Brodsky rakastivat yhtä lailla kreikkalaista Krimiä, ja Osip Mandelštam löysi sen rannoilta eurooppalaisen kulttuurin kehdon.
Mandelštam havaitsi myös jälkiä muinaisesta Juudeasta – vai oliko kyse sittenkin kasaareista? Turkinsukuiset kasaarit kääntyivät 700-luvulla juutalaisuuteen ja ulottivat nomadisen valtakuntansa aina Krimille saakka, mutta uudella vuosituhannella he olivat jo historiasta kadonneet.
Antisemiittinen Magneettimedia, varsinainen roskalehti, ei ole kasaareja unohtanut. Viime toukokuussa se ”paljasti” vanhan teorian, jonka mukaan idän aškenasijuutalaiset ovat perimältään kasaareja.
Entä sitten? Muuttuuko holokausti huviretkeksi, jos aškenasien esivanhemmat olivatkin turkkilaisia?
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
lehti 