Artemi Troitskin teos avaa tuoreen näkökulman Venäjään – pääosassa on radikaalin nuorison liikehdintä. Venäjä on muutakin kuin jylhiä vallanpitäjiä, taloutta ja loputtomia valtateitä. Siellä kukkii pyrkimys vapauteen ja tasa-arvoon, ja siellä juhlivat kuorimattoman korkealentoiset kapinalliset, he usein kääntävät yhteiskuntaa. Troitski perkaa nuorisoliikkeitä parin sadan vuoden ajalta. Samalla hän taustoittaa nykyistä Putinin autoritarismin vastaista liikehdintää.
Joulukuussa 1825 kapinoineet liberaalit upseerit, dekabristit, ajoivat tasavaltalaisuutta ja loivat Venäjälle uuden ihmistyypin: idealistisen yhteiskunnallisen aktivistin. 1800-luvun mittaan aktivismi kehittyi Nikolai Tšernyševskin Mitä on tehtävä -romaanin hengessä kohti vallankumousta nihilisteistä ja narodnikeista anarkisteihin, menševikkeihin ja bolševikkeihin.
Poliittisten liikkeiden lisäksi Troitski ruotii alakulttuureja. Luupin alla ovat virtaukset, jotka ovat tyypillisiä vain Venäjälle tai kansainvälisten liikkeiden omaperäiset versiot. Analyysi on oivaltavaa, joskin monia ilmiöitä vain raapaistaan. Kirjan kiinnostavinta antia ovat meillä melko tuntemattomat neuvostoajan spontaanit liikkeet. Troitski esittelee katulasten kulttuuria ja Stalinin vastaista maanalaista nuorisoliikettä.
Troitski taustoittaa nykyistä Putinin autoritarismin vastaista liikehdintää.
Edistyksellisten liikkeiden lisäksi käsittelyssä on konservatiivisiakin – mustasotnialaisista ja komsomolilaisista ljubereihin, äärioikeistolaisiin ja gopnikkeihin. Usein näitä liikkeitä sävyttää aggressiivinen junttius, muukalaisviha ja uskonnollisuus.
Troitski nivoo omat elämänvaiheensa alakulttuurien tarinaan. Rock-musiikista paljon kirjoittaneena hän ruotii eniten musiikkiin liittyviä alakulttuureja jazzia kuunnelleista stiljagoista ja beatles-faneista hippeihin ja hevareihin. Niissä näkyi 1950-luvulta lähtien Neuvostoliiton avautuminen kansainvälisille vaikutteille. Samalla valtiovalta menetti otteensa nuorisosta.
Toisinajattelijaliike sivuutetaan pikaisesti – ehkä siksi että Troitski ei ollut itse mukana. Dissidenttejä Troitski kritisoi vakavuudesta ja laillisuudessa pysyttäytymisestä, mikä hänen mielestään pelasi neuvostovallan pussiin. Troitski unohtaa sen kuinka dissidenttiliike toi Stalinin rikoksia ja uudempiakin neuvostoleirejä julkisuuteen ja piti yllä demokratian ihanteita.
Vapaampien perestroikan ja 1990-luvun jälkeen Venäjä tärähti 2000-luvulle, jota Troitskin mukaan leimasi kuluttaminen ja henkinen tyhjiö. Putinin pikkupakkanen herätti nuoret 2010-luvulla, ja ”kuritta kasvanut sukupolvi” rynni esiin 2011-2012 jättimielenosoituksissa. Vallankumous jäi tekemättä – siksi että opposition johtajat olivat mukavuudenhaluisia ja pelkurimaisia, arvelee Troitski.
Sittemmin Putin, ”Stalinin nykypäivän karikatyyri”, kiristi pakkasruuvia. Sananvapaus kuristui; muukalaisviha, homofobia ja Putin-kultti arkipäiväistyivät; patrioottista hysteriaa lietsotaan.
Pussy Riotin punk-kapinallisten lisäksi piikkinä imperiumin lihassa on törröttänyt taiteilija Pjotr Pavlenski. Rajuissa performansseissaan hän on ilmentänyt poliittista sortoa. Pavlenski on naulannut kiveksensä punaiseen toriin ja sytyttänyt FSB:n pääkonttorin oven palamaan.
Syksyn 2017 korruptionvastaisista mielenosoituksista lähtien valtiollinen sorto on koventunut. Syytteitä nostetaan blogikirjoituksista, somepäivityksistä, päivitysten jakamisesta ja jopa tykkäyksistä. Internet yritetään saada valvontaan. ”Valtiovallan loukkaaminen” on kriminalisoitu.
Viime kesän opposition mielenosoitukset Moskovassa jäävät Troitskin kirjan ulkopuolelle. Niiden tukahduttamiseksi on jatkunut sama linja: aktivisteja tuomitaan näytösoikeudenkäynneissä vankeuteen.
Troitskin käsittelemien liikkeiden ympyrä tuntuu sulkeutuvan. Nykypäivän dekabristit ja vallankumoukselliset kamppailevat yhä sortoa vastaan jälkimodernilla Venäjällä.
Artemi Troitski: Vastarintaa Venäjällä. Puškinista Pussy Riotiin. Suomentanut Anton Nikkilä. Into 2019. 250 sivua.
uutiskirje 
