Vakiopaine on on paikka, jossa myydään päihdyttäviä aineita vastiketta vastaan. Paikka tuli aikoinaan tunnetuksi kirjailija Keijo Siekkisen ja tyttäriensä pyörittämänä kulttuuriravintolana, jossa kulttuuri- ja muut ihmiset joivat olutta ja keskustelivat.
Jyväskylän Kauppakadun boheemimmassa yläpäässä sijaitsevan tyylikkään nuhruisen kaljakuppilan kellarissa on jo toistakymmentä vuotta tehty mielenkiintoisia teatteriesityksiä, vaikkei tilaa ole koolla pilattu. Nelisenkymmentä katsojapaikkaa ja jokunen neliö näyttämöä.
Vakiopaineen kellaritilaa ovat käyttäneet esityksiinsä monet vapaat teatteriryhmät. Siellä Juha Hurmeen ja kumppaneiden Yövieraat-teatteri tulkitsi Tiernapoikia ja Jani Iäs kumppaneineen esitti Dostojevski-tulkintaa Kellariloukon miehestä.
Kapakan oma näyttämö Vakiopaine Teatteri toi viime syksynä ensi-iltaan Pasi Lampelan kirjoittaman ja Eino Airon ohjaaman näytelmän Nollaneljäviisi, jota suistutettiin syksyn teatteritapaukseksi kaupungissa ”mitattuna aivan millä mittarilla tahansa”. (Keskisuomalainen 25. 10. 2008). Ei ihme, että esitys kelpuutettiin myös Mikkelissä esitettäväksi.
Nollaneljäviisi kuulostaa miltä tahansa numerosarjalta. Mäytelmässä se kuitenkin viittaa huumeneulan kokoon 0,45 mm. Ohjaaja Eino Airo luonnehtii näytelmää rehelliseksi kuvaukseksi kolmekymppisistä ihmisistä, jotka jo lapsesta saakka ovat joutuneet huumeiden maailmaan. Se on kertomus aivan tavallisesta perheestä, joka on pudonnut tavanomaisen tuolle puolen, kurjuuteen ja häpeään.
– Lampela on semmoinen realisti, arjen kuvaaja. Hänen ihmisensä ovat ihan normaaleja taviksia, joille tapahtuu hyvin kipeitä asioita. Kuvaus on niin ihmistä lähellä ja niin ajassa kiinni. Lampela ei opeta, eikä moralisoi, vaan antaa kuvan, että tällaista on, ja että kenelle tahansa voi käydä näin.
”Kyllä ihmisiä
työnnetään sivuun”
Myös yhden keskeisen roolin tulkitseva Pauliina Siekkinen sanoo, että kuka vaan voi joutua sellaiseen tilanteeseen, josta näytelmä kertoo.
– Eräs pitkään päihdetyötä tehnyt sanoi niin hienosti oppineensa omassa työssään sen verran elämän haavoittuvuudesta, ettei kukaan voi vannoa omasta elämästään. Ei kukaan meistä voi varmasti sanoa, etten koskaan romahda.
Pauliina Siekkinen lukee näytelmästä myös selkeän yhteiskunnallisen väitteen, että ongelmat ovat osaltaan myös poliittinen ja yhteiskunnallinen valinta.
– Tässä hyvinvointiyhteiskunnassa elää paljon ihmisiä toimeentulorajojen alapuolella, ja masennuslääkkeitä tarjotaan pelastukseksi jokaiseen ongelmaan. Kyllä ihmisiä ihan tarkoituksenmukaisesti työnnetään sivuun menestysyhteiskunnasta.
Eino Airon mukaan monen nuoren syrjäytyminen on nykyisin hyvin herkässä.
– Poliitikot eivät tee sille asialle mitään. Nuoria pitäisi auttaa ajoissa, eikä vasta kun hätä on suurin.
Pauliina Siekkinen on ollut Jyväskylän harrastajateatteritoiminnassa aktiivisesti mukana toistakymmentä vuotta.
– Kymmenen vuotta olin yläkerrassa baarin puolella, mutta nyt olen jättänyt sen vähemmälle, ja häärään enemmän täällä teatterin puolella.
Suunnilleen yhtä pitkään useissa eri teatteriryhmissä häärinyt Antti Suora kertoo lähtevänsä Nollaneljäviisi-näytelmän mukana Mikkelin harrastajateatteripäiville ensimmäisen kerran näyttelijänä.
– Useamman kerran olen ollut siellä tekniikan puolella valoja tekemässä ja muissa tehtävissä. Välillä siellä on ollut kauhean huonojakin esityksiä, mutta nyt vaikuttaa ohjelmisto hyvältä, siltä osin kuin olen esityksiä nähnyt.
Korkeaan tasoon
monia eri syitä
Vakiopaine-teatterin lisäksi Mikkeliin on menossa Jyväskylän Huoneteatteri peräti kahdella esityksellä. Aiemminkin Jyväskylä on ollut vahvasti edustettuna niin Mikkelissä kuin myös Seinäjoen harrastajateatteripäivillä. Kaupunginteatterista eläkkeelle jääneen Airon mielestä on vaikea keksiä yhtä selitystä Jyväskylän vahvaan harrastajateatteriasemaan.
– Tällä vaan on paljon harrastajia ja korkea taso. Yliopistolla on oma vaikutuksensa, mutta myös maakunnassa on paljon teattereita, joissa innostuneet harrastajat kehittyvät, sanoo jo työssäolovuosinaan harrastajateattereita ohjannut Airo.
Aikaisemmin Jyväskylän eri harrastajateattereiden välillä oli korkeat raja-aidat, joiden yli ei pompittu. Aitojen kaatuminen on niin Airon kuin myös Siekkisen ja Suoran mielestä yksi selitys tason nousuun.
– Nuoret ja lahjakkaat harrastajat kulkevat ohjaajien mukana sinne, missä vaan tarvitaan. Minä olen saanut valita näyttelijät aina parhaasta päästä. Olen voinut koota oman porukan harrastajista, jotka ovat jo näyttäneet minulle tekevänsä innolla hyvää työtä, Airo sanoo.
Antti Suoran mielestä tason nousua selittää osaltaan myös se, että innostuneille harrastajille on riittänyt osaavia ohjaajia. Pauliina Siekkinen täydentää vielä yhden puuttuvan osan.
– Täällä on paljon teatteriryhmiä, mutta kyllä täällä on myös paljon uskollista yleisöä. Harrastajateatteri elää taas jonkinlaista renessanssia.
uutiskirje 