Kun saavuin ulkosaaristoon ensimmäisen kerran, minut valtasi heti vahva tunne siitä, että olen tullut kotiin. Tunne oli kuitenkin erilainen, kuin synnyinkotini ympäristössä, turkulaisessa lähiössä. Tunne oli tavallaan syvempi, vaikka paikkaan ei liittynyt perhesuhteita. Saari itsessään tuntui kodilta.
Kuin ihmeen kautta minulle järjestyikin pesä Nötön saarelta muutaman vuoden sisällä. Alkuun jännitti miltä tuntuisi olla talvella pitkiäkin aikoja yksin. Enhän neljän lapsen yksinhuoltajana ollut kokenut yksinäisyyttä yli kahteenkymmeneen vuoteen. Siellä on märkää, pimeää, kylmää, myrskyistä, yksinäistä – varoiteltiin minua monien toimesta.
Talvi. Luonto hiipi kohti saaren ydintä ja saaren harvat villit eläimet liikkuivat pelottomasti saaren kaikissa osissa, myös kylän keskustassa. Eräänä iltana karttaa katsoen tuumasin, että meitä on nyt vain 3 henkilöä yli sadan neliökilometrin alueella. Kaksi saman saaren asukasta oli iäkkäämpiä, eivätkä paljoa liikkuneet saarella, varsinkaan teiden ulkopuolella. Kun pimeyden laskeuduttua myöhään yöllä kävelin ruokkimaan hevoset, tunsin sellaista voimakasta turvallisuuden tunnetta, jota en koskaan aiemmin ollut tuntenut.
Minua ei pelottanut ajatus siitä, että jos liukastuisin eikä kukaan huomaisi – tai jos huomaisi, avun saapuminen saarelle kestäisi kauan. Ja minähän liukastuin, joka ikinen päivä! Viime talvena ei ollut sellaista päivää, etten olisi pyllähtänyt yllättäen jonnekin. Kirjoitinkin ylös: ”jos saaristo jotain opettaa, niin se on kaatuminen”. Tuumin, että varmaan suurin pelko pimeässä on kohdata ihminen ja koska se oli vain yksinkertaisesti täysin mahdotonta, niin talven ääretön hiljaisuus soi uuden, ennen kokemattoman turvallisuuden tunteen. Tähtiä näkyi valosaasteettomalla taivaalla tuhannesti enemmän, kuin mihin olin tottunut. Tähdet tulivat syliin.
Tein päivittäin pitkiä kävelyretkiä ympäri saarta. Neljänsadan hehtaarin saarella nähtävää riitti ja jokainen sään muutos teki kaiken uudeksi. Vaikka satoi räntää myrskyn voimalla yhtä aikaa ylhäältä, alhaalta, sivuilta, takaa ja edestä luonto näyttäytyi minulle ainoastaan kauniina, inspiroivana luovuuden lähteenä. Piiskaava sää kertoi minulle: ”olet elossa!”
Olen kutsunut itseäni luonnonsuojelijaksi jo aivan pienestä saakka. Se on minulle tärkeä osa identiteettiäni. Minulle monimuotoisuus ja lajikirjo ovat elämän elinehto. Muotivaatteet eivät puhuttele ja muovipinnoitteet aiheuttavat ahdistusta. Metsän läheisyys on ollut tärkeä kriteeri, kun olen etsinyt asuinpaikkoja.
Nuoruudesta asti olen voinut pahoin päivittäin sukkuloidessani asvalttiviidakossa, valojen välkkeessä, pakokaasun hajussa ja kiireisten ihmisten joukossa. Kun saavuin Nötöseen, missä autot eivät kulkeneet, voin hyvin. Kehoni ja mieleni rauhoittui. Luonnon uskomattoman runsas monimuotoisuus syleili minua ihmeellisyydellään.
Nyt kun vuosi on kulunut, olen tunnistanut sen tunteen, jota kuvasin kotiin tulemiseksi. Olen saapunut paikkaan, jossa ympäristö ei jatkuvasti aiheuta minulle tiedostamatonta stressiä. Lataudun, vaikka tekisin paljon työtä. Uskon, että minun kaltaisiani ihmisiä on paljon. Sellaisia, jotka ammentavat voimaa luonnosta, joiden sydän riemuitsee vänkyröiden ja väärän muotoisten puiden ympäröimänä ja joiden sydän itkee, kun kaikki on järjestetty riveihin, kun luonto on pakotettu suorakulmaisiin muotteihin.
Monimuotoisuus on elämämme elinehto. Ihmisen tehokkuuteen perustuva lannoitettu monokulttuuri eli esimerkiksi yksilajisuus pelloilla, tappaa lajistoa tasaiseen tahtiin, myös meidän vuoromme tulee, mutta ennen lajimme fyysistä kuolemaa, menehdymme henkisesti… Vai – heräämmekö ajoissa suojelemaan kaikki ne metsät, joissa vielä on luonnon kosketus? Ymmärrämmekö niiden lisäksi perustaa uusia monilajisia metsiä? Osaammeko laskea suuressa viisaudessamme, että moninaiset ekosysteemit ovat välttämättömyys elämälle?
Todellista viisautta päättäjiltä kautta maailman on ymmärtää tarjota elintilaa niin kauniille laululinnuille, kuin huomaamattomille lahottajillekin ja nähdä, että kaikkia ravintoketjun osia tarvitaan, eikä mikrobejakaan saa tappaa lannoitteilla ja tuholaismyrkyillä. Meidän täytyy oppia vaalimaan elämää, ei kuolemaa. Armottomimmassa sisällissodassa tuhoamme itse omat elinmahdollisuutemme paikallisesti ahneuden ja kateuden vuoksi… En halua antaa sen tapahtuvan, siksi puhun näin jyrkästi. Vielä on monimuotoisuuden kehtoja, jokainen niistä pitää säilyttää ja lisää tarvitaan. Ylikulutus on lopetettava.
lehti 