Vasemmistoliitossa tehtiin tänä vuonna turvallisuuskeskustelun yhteydessä arvio Natosta ja Nato-jäsenyyden mahdollisista vaikutuksista. Tuloksena oli kannanotto, joka suositti Nato-jäsenyyden hyväksymistä ja totesi samalla, että asiasta voidaan päätöksen jälkeenkin olla eri mieltä.
Kesäkuun puoluekokouksessa hyväksytyssä kannanotossa todetaan: ”Venäjä on osoittanut, että sillä on tahtoa ja kykyä käyttää hyökkäyssotaa ulkopolitiikkansa jatkeena pyrkiäkseen tavoitteisiinsa”. Sen jälkeen todetaan vielä, että tämä on muuttanut Suomen turvallisuusympäristöä sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimintaedellytyksiä. Tässä oli perustelu myönteiselle suhtautumiselle Nato-jäsenyyteen.
Tämä arvio on mielestäni oikea ja se on pätevä perustelu liittyä Natoon. Entä riittääkö Venäjästä tehtyyn arvioon se, että sillä on kykyä ja halua hyökätä naapurimaan kimppuun? Aivan kuten Nato-jäsenyys on turvallisuusratkaisu pitkälle tulevaisuuteen, on Venäjä Suomelle turvallisuusongelma pitkälle tulevaisuuteen.
Siksi pitäisi keskustella perusteellisesti Venäjän pyrkimyksistä nyt, meneillään olevan sodan jälkeen ja vielä pitkälle tulevaisuuteen. Kun vielä vuosi sitten saatoimme odottaa, että Venäjä kunnioittaa muiden maiden oikeutta itsenäisyyteen, nyt tiedämme, ettei näin ole. Samalla kuulemme naapuristamme uhkauksia, että entisten Neuvostoliiton alueiden palauttaminen jatkuu Ukrainaan tehdyn hyökkäyksen jälkeenkin. Venäjä ei ole aloittanut sotaa pelkästään Ukrainaa vastaan. Se taistelee presidentti Putinin mukaan ”koko läntistä maailmaa” vastaan, eli sitä maailmaa vastaan, joka pitää tärkeänä demokratiaa, ihmisoikeuksia ja valinnan vapautta.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen on paljon keskusteltu siitä, olisiko ollut mahdollista integroida Venäjä länsimaiseen talouteen sopimalla ja siten välttää nykyinen tilanne. Presidentti Putin oli ensimmäisenä presidenttikautenaan selvästi kiinnostunut yhteistyöstä Länsi-Euroopan kanssa mutta siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Mistä oli kysymys?
Historian tutkija Keir Giles on tarkastellut kirjassaan ”Moskovan opit” Neuvostoliiton hajoamisen jälkimaininkeja ottamalla huomioon Venäjän pitkän tähtäimen tavoitteet ja korostaa, ettei Venäjän tavoitteena missään vaiheessa ollut tasavertainen yhteistyö lännen kanssa.
Putinin ehdotus Euroopan uudesta turvallisuusjärjestyksestä tähtäsi Venäjän pääsyyn päättämään myös Länsi-Euroopan maiden turvallisuuspolitiikasta. Tämä olisi tapahtunut niin, että suurvalloille olisi annettu jonkinlainen veto-oikeus. Kun länsimaat halusivat integroida Venäjän Länsi-Euroopan talousjärjestelmään, Venäjän pyrkimyksenä oli integroida Länsi-Eurooppa Venäjään.
Vasemmistoliitossakin olisi varmaan tarpeellista selvittää mahdollisimman rehellisesti, millainen valtio Venäjä tällä hetkellä on ja millaiselta näyttää sen lähitulevaisuus sekä vaihtoehdot kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ei yksikään valtio, eikä yksikään puolue voi harjoittaa järkevää turvallisuuspolitiikkaa, ellei ole selvittänyt itselleen juuri tällaisia asioita. Vasemmistoliiton kannanottoja ja julkista keskustelua seuratessani olen alkanut epäillä, että puolue pelkää keskustelua Venäjästä. Se on ymmärrettävää puolueen historiaa ajatellen, mutta onko se järkevää tulevaisuutta silmällä pitäen.
Tulevaisuudesta ei kenelläkään voi olla varmaa tietoa, mutta Venäjän tulevista aikomuksista tiedämme jo paljon. Historian sekä nykypäivän ratkaisujen perusteella ovat todennäköiset tulevaisuuden vaihtoehdotkin hahmotettavissa. Ne näyttävät siltä, että Suomella on naapurinaan valtio, joka haluaa johtaa Eurooppaa ja koko maailmaa.
Venäjän presidentti Vladimir Putin päätti jo toisen presidenttikautensa aikana aloittaa Venäjän viimeisen imperiumin (Neuvostoliiton) hajonneen palapelin uudelleen kokoamisen Ukrainasta. Se oli looginen ratkaisu, kun hän halusi tulla Pietari Suuren ja Iivana Julman veroiseksi Venäjän imperiumin hallitsijaksi. Putin noudatti sitä vuosisatoja jatkunutta ”Venäjän ideaa”, jonka mukaan imperiumin tukijalkoina ovat itsevaltius, ortodoksikirkko ja venäläinen nationalismi.
Venäjä ei ole historiansa aikana kaihtanut uusien alueiden valloittamista, eikä uusien kansojen alistamista. Monet kuvittelivat Neuvostoliiton hajottua, että Moskovassakin olisi jo luovuttu tästä ideasta. Putin todisti tällaiset luulot vääriksi.
Venäjän pyrkimys palauttaa hajonneesta imperiumista edes jotain, ei ole ollut Venäjä-tutkijoille yllätys. Se oli maan vuosisatojen perinteiden mukaista. Monet uskoivat kuitenkin, ettei 2020-luvulla enää Euroopassa aloitettaisi silmitöntä naapurimaan tuhoamista ilman minkäänlaista todellista perustetta. Putin päätti kuitenkin tehdä niin kuin perinteisesti oli tehty.
Taustana oli vanha Bysantin hallintomalli ja Bysantin kukistumisen jälkeen luotu myytti Venäjästä kolmantena Roomana. Kun tähän lisätään ortodoksikirkon hellimä ajatus venäläisestä messianismista, perusteluja nykyiseen sotaan on jo paljon. Messianismi tarkoittaa Venäjällä, että maalla on jumalan antama tehtävä levittää ortodoksista uskontoa ja Venäjän valtaa kaikkialle maailmaan. Kun kirkko ja valtio harjoittavat yhdessä tällaista imperialistista politiikkaa, se saa helposti kansan enemmistön tuen.
Tänään kysytään Euroopassa ja koko maailmassa, mitä Venäjällä tapahtuu, kun Putin ei enää ole valtakunnan itsevaltias. Varmoja vastauksia ei kukaan osaa antaa. Vaihtoehdoista voidaan kuitenkin keskustella. On hyvin todennäköistä, että vallan vaihdon järjestää Putin tai hänen ystävänsä ja tukijansa turvallisuuspalvelu FSB:ssä, armeijassa ja muissa ”voimaorganisaatioissa”. Se merkinnee, ettei mitään parempaa ole odotettavissa. Uusi diktaattori voi olla myös nykyistä sotaisampi.
Luottamuksen palautuminen Venäjään edellyttäisi, että Putinin seuraaja tunnustaisi Ukrainaan tehdyn hyökkäyksen rikokseksi ja sekä Ukrainalle että Venäjälle tuhoisaksi. Venäjän pitäisi kantaa teostaan myös vastuuta.
Entä olisiko kehitys kohti demokratiaa, jota monet Venäjällä ja vielä useammat Venäjän ulkopuolella toivovat, lähivuosina tai vuosikymmeninä mahdollista? Tällaista mahdollisuutta ei monikaan pidä todennäköisenä. Venäjällä ei ole mitään niistä edellytyksistä, jotka tekisivät demokraattisen kehityksen mahdolliseksi. Ei ole kansalaisyhteiskuntaa, ei puolueita, ei vapaata lehdistöä, ei rehellisten vaalien perinnettä eikä oikeuslaitosta, joka tuomitsisi väärinkäytökset lain mukaan.
Demokratiaa haluavia venäläisiä vastassa on voimakas aseellisten toimijoiden ja tiedusteluorganisaatioiden vastarinta. Se ei ole ainakaan helposti tai nopeasti murrettavissa.
Venäjällä on kylläkin poliitikkoja, joiden tavoitteena on maan demokratisoiminen. Kun vallasta aletaan taistella, tällaiset yrittäjät on helppo torjua. Putin näytti itse esimerkkiä ensimmäisellä presidenttikaudellaan.
Niinpä Venäjän naapurit joutuvat elämään ehkä vuosikymmeniä entisen imperiumin tuntumassa ja katsomaan voimattomina, miten siellä yhteiskuntaa johdetaan. Jos tulevaisuuden Venäjä noudattaa perinteitä, ratkaisuun pyritään väkivallalla. Joka tapauksessa Venäjä pysyy tulevaisuudessakin arvaamattomana ja vaarallisena naapurina. Se ei välttämättä estä kanssakäymistä, eikä yhteistyötäkään. Valtioiden turvallisuuspolitiikan kannalta realiteetit pitäisi kuitenkin ottaa huomioon.
Demokraattisissa maissa poliittiseen toimintaan osallistuvien puolueiden olisi joka tapauksessa selvitettävä itselleen ja kannattajilleen, millaisesta uhkasta on kysymys. Vaikka suomalaiset ovat olleet vuosisatoja Venäjän naapurina, sen tuntemus on heikkoa. Venäjä-kuva on ollut joko äärimmäisen kielteinen tai myönteinen. Nyt suomalaiset ja heidän puolueensa ovat ymmällään. Monta kertaa on toistettu, että Venäjä on naapurimme tulevaisuudessakin. Juuri sen vuoksi Venäjä-kuva pitäisi vihdoinkin päivittää.
Vasemmistoliiton kohdalla voisi kysyä, onko KSL jo aloittanut Venäjää käsittelevän opintoaineiston laatimisen.
Pekka Lehtonen
Tampere
lehti 