Nuorena pelasin usein biljardia Espoon Soukan nutalla. Usein se oli sitä, että vedettiin kulman takana röökiä ja odoteltiin, josko joku pöytä vapautuisi. Sitten laitettiin suuvettä ja koitettiin onneamme.
Sellon kirjastossa oli oma nuorisotila. Enää se ei taida olla vain nuorille. Muistan hyvin, miten jätkät tappelivat Fifasta ja huusivat päällekkäin samalla, kun etsin uutta nuottikirjaa musapuolelta harjoitellakseni kitaransoittoa kotona. Ohjaajat yrittivät epätoivoisesti kehottaa nuoria olemaan hiljaa ja antamaan toisille lukurauhan. Kirjasto toimi tavallaan myös laitapuolen kulkijoiden tilana. Muistan, kun vessojen valot vaihdettiin sinisiksi.
Kasvoin laitoksessa. Koin nuorisokodin lempeine ohjaajineen turvallisemmaksi kuin senhetkisen kodin. Siitä alkaa olla jo 12 vuotta, kun pääsin sieltä. Minulla ei ole kauheasti pahaa sanottavaa paikasta, mikäli vertaan sitä nykyajan sosiaalityöntekijöihin ja nuorisolaitoksiin. Totta kai oli nöyryyttävää, kun ottaa hatkat nähdäkseen lempibändinsä ja takaisin tullessa iäkäs ohjaaja odotti, että purkkiin kustaan samalla, kun se katsoi suoraan silmiin. Ettei vaan hatkoilla olisi tullut vedettyä mitään. Mutta se kuului sääntöihin. Ja nuorena halusimme rikkoa niitä.
Tarve kuulua johonkin ei häviä ihmisestä minkään ikäisenä.
15-vuotiaina eivät meitäkään nuorisotalot kiinnostaneet. Olimme murrosiässä. Kapinallisessa iässä. Lokitettiin röökiä ja mentiin läheiselle huoltoasemalle pelaamaan viikkorahoilla ”mansikkapelikonetta”. Silloin nuorisotalo tuntui meistä vastenmieliseltä. Paikalta, jossa ei saa olla ikinä rauhassa. Nuorisokodissa aikuiset olivat jatkuvasti valvoneet meitä ja saman kohtasimme nutalla. Me haluttiin vaan olla. Ilman katseita ja hengityksiä niskassa.
Koen, että 18-vuotias on edelleen lapsi. Hukassa ja etsii itseään. Olen nyt 28-vuotias ja etsin edelleen itseäni. Mutta alaikäisenä joukkoon kuuluminen oli paljon tärkeämpää. Siistit mimmit vetivät röökiä ostareilla ja pöllivät Seppälästä, ja ympärillä oli aina kundeja vikittelemässä. Nuorisotalo ei tuntunut paikalta, jossa voisi olla cool ja osa jengiä. Se oli sitä minuuden etsimistä ja oman paikan etsimistä laumassa. Laumassa, jota ei kokenut omakseen, mutta johonkin on kuuluttava.
Lastenkoti auttoi minua itsenäistymään jo 17-vuotiaana. Pääsin harjoittelemaan yksin asumista ja melkein heti 18 täytettyäni sossu järjesti kämpän. Kun en osannut hoitaa laskuja tai byrokratiaa, ihana oma nuorisososiaalityöntekijä, empaattinen aikuinen mies, auttoi. Jälkihuolto loppui, kun täytin 22. Ystävät olivat vaihtuneet jo siirtyessäni yläasteelta lukioon, lukiosta armeijaan ja vaihtuivat jälleen eri työpaikkojen välillä. Ikinä ei ollut niin sanotusti oma squad.
Olen siinä siunattu, että asioita hoitaessani olen ekstrovertti. Soitan mieluummin kuin kirjoitan sähköpostia. Tilaan pitsankin puhelimitse, ellei ole menkkavitutus päällä. Mutta tiedän, että monen kohdalla näin ei ole. Tiedän nuoria aikuisia, joille Kelan tai minkä hyvänsä kirjeen avaaminen aiheuttaa paniikkikohtauksen. Siksi minusta olisi hienoa, jos Suomessa olisi nimenomaan aikuisille tarkoitettu nuorisotalo.
Vielä on Tyttöjen talo, joka on suunnattu 10–28-vuotiaille, mutta muutaman kuukauden päästä olen 29-vuotias ja tuokin ovi sulkeutuu. Ja entä ne äijät sitten? Nekin tarvitsevat Äijien talon tai muun yhteisen tilan. ”Äijientalot” ovat kai olleet enemmän sellaisia, että hengataan ”Japen” luona ottamassa kaljaa, puhumatta tunteista. Onneksi tämäkin stereotypia on muuttumassa. Kaikki ihmiset tarvitsevat tilaa vain olla ja mahdollisuutta puhua.
Aikuisten nuorisotalo olisi matalan kynnyksen paikka, johon kaikki ovat tervetulleita ilman sitoutumisia. Tulla voi kun siltä tuntuu. Haluatko soittaa jonnekin mutta kätesi tärisee ajatuksesta? Talolla autetaan. Sinne voisi tulla häpeilemättä laskujen kanssa, ja kokeneet kokemusasiantuntijat auttaisivat asioiden selvittämisessä. Opeteltaisiin yhdessä, miten pysytään pois velkakierteistä ja ylipäänsä elämäntaitoja. Itsekin olen tehnyt töitä 15-vuotiaasta asti, mutta vasta viime vuonna ymmärsin, mitä tarkoittaa karenssi…
Tavoitteena olisi tietysti täysin päihteetön paikka, mutta olisi itsekusetusta ajatella sen toimivan täysin. Ainakin tupakointipaikka pitäisi olla. Nyt jo teinit saavat nuuskaa helpommin kuin tupakkaa.
Toki pitää ottaa huomioon, että pahimmillaan aikuisten nuorisotalolla välitettäisiin huumeita ja silloin koko paikan idea menee etelään. Pitää olla tarkkana.
Mutta ihan ensin pitää luottaa konseptiin ja ennen kaikkia ihmisiin, jotka sinne tulisivat. Tavoitteena olisi saada nuoret aikuiset ymmärtämään, että ette ole yksin. Että perhe on verta joo, mutta saman lämmön ja yhteisöllisyyden voi kokea ja muodostaa oman perheen myös muiden samankaltaisten kanssa.
Minä tiedän, mitä on olla ilman turvaverkkoa Suomessa.
Vielä parikymppisenä olin hukassa omien hormonieni ja demoneideni kanssa. Nyt, kun ajatukset ovat kirkastuneet, tajusin, kuinka paljon tarvitsisin tuota aikuisille tarkoitettua nuorisotaloa.
Haluaisin tehdä musiikkia, opetella käyttämään niitä vekottimia. Vielä en osaa. Laulaa osaisin, mutta tarvitsen silti jeesiä ja samanhenkisiä ystäviä. Joissain harvoissa kirjastoissa on mahdollisuus saada apua näihin, mutta meitä on monta, jotka tästä haaveilevat. Olisi hienoa saada kaikki yhteen paikkaan tutustumaan. Anonyymina netissä samanhenkistä seuraa etsiessä ei ikinä tiedä, mikä creeper siellä on vastassa.
Miten olisi aikuisten nuorisotalo, jossa järjestettäisiin säännöllisesti teemailtoja, kuten tasokkaita räppi- tai stand up -työpajoja? Nuoruus menee pitkälti koulutusta ja uraa miettiessä. Moni löytää lahjansa vasta nuorena aikuisena. Ymmärtää vaikka kuten minä, että hei, olen hyvä saamaan ihmiset nauramaan!
Yksinäisyyden tunne ja tarve kuulua johonkin eivät häviä ihmisestä minkään ikäisenä. Nykynuoret löytävät yhteisöjä myös netistä, mutta tarvitsemme myös kasvokkaista kohtaamista. Aikuisten nuorisotalolla se toteutuisi. Tilan voisi silti rajata vain nuorille aikuisille, yläikäraja voisi olla vaikka 35 vuotta.
Kokemani perusteella Suomessa puuttuu sellainen yhteisöllisyys, mitä kollektiivisemmissa maissa on. Esimerkiksi Sri Lanka, jossa synnyin, naimisiinmentyä asutaan mummoineen kaikkineen samassa talossa. Totta kai se olisi myös suomalaistuneen minun painajainen. Mutta kuitenkin kaipaan sitä lämpöä ja tunnetta, että kotona on aina joku. Ei ole hiljaista hetkeä, eikä tarvitse laittaa telkkaria taustaääneksi.
Minua surettaa yhä viime viikolla näkemäni näky. Astuin metroon ja minua vastapäätä istui nuori kundi lankakuulokkeineen, keltainen Alepa Kallio -pipo päässään tuijottamassa lattiaa. Hänen puhelimensa oli särkynyt ja muovipussissa näytti olevan vaatteita. En voinut olla ajattelematta, onko kundilla paikkaa nukkua tai onko hän kunnossa. Olin itsekin silloin niin rikki jostain asiasta ja niin voimaton, etten saanut kysyttyä. Hetkeä ennen kuin jäi pois, laittoi kundi vähän halpaa hajuvettä povitaskustaan. Hän vaikutti uupuneelta.
Vaikka kuinka tulisi huonojen suhteiden jälkeen ajateltua, että mieluummin on yksin koko loppuelämän, me olemme laumaeläimiä. Tarvitsemme ympärillemme ihmisiä, joilla on samat arvot ja mielellään myös harrastukset ja ideologiat. Me tarvitsemme nuorille aikuisille turvallista päihteetöntä tilaa, johon voi tulla sellaisena kuin on: juttelemaan, pelaaman pingistä, tutustumaan samanmielisiin.
Minä tiedän, mitä on olla ilman turvaverkkoa Suomessa. Olen viettänyt monta joulua yksin. Aikuisten nuorisotalolla voisi järjestää jopa joulun kaikille, joilla ei ole syystä tai toisesta sukua tai paikkaa missä sitä viettää.
Nuorten ja aikuisten syrjäytyminen on tosiasia. Tämä on maa, jossa ihmiset jäävät kuvaamaan ja tuijottamaan, kun joku tippuu junanraiteille. Sitten pohditaan, miten kansa voi niin helvetin huonosti.
Vain me itse voimme sille jotain tehdä. Tavoitteena pitää olla, ettei täällä enää tulevaisuudessa törmää keltapipoiseen nuoreen aikuiseen, jolla on metrossa koko omaisuus muovipussissa mukana.
uutiskirje 
