Koulutuksen taso on Suomen kansainvälisen eloonjäämistaiston oleellisimpia kysymyksiä.
Vain harvalla maalla on väkilukuaan merkityksellisempi rooli maailmassa, mutta Suomi on ollut yksi näistä etuoikeutetuista. Ei ole itsestään selvää, että oppimistuloksissa maa tutkimuksesta toiseen valtasi ykkös- tai kakkostilan kaikkien muiden yli 230 maailman maan nenän edestä.
Myönteisen erityisyyden ja sen mukanaan tuoman huomion arvoa ei kukaan pysty mittaamaan ennen kuin sitä ei enää ole. Oppimistulostemme luisuessa herää kysymys, onko Suomeen kasvanut tottuneiden sukupolvi, joka pitää itsestään selvänä sitä, että maa jatkuvasti saa osansa maailman myönteisestä huomiosta puhuttaessa edistyksestä, osaamisesta ja teknologista? Eikä ymmärretä sitä, että jokaisen sukupolven tulisi vähimmäisvaatimuksenaan lunastaa paikka näissä keskusteluissa.
Maailman parhaat oppimistulokset eivät ole hassu kuriositeetti, vaan järisyttävä saavutus näin pieneltä ja sotahistoriansa traumatisoimalta maalta. Tämän maan menestystarinaa ei rakennettu Kalevalalla tai vaikka Raamatulla vaan peruskoulun pulpetista. Jos tänään joku kehtaisi esittää Suomen suunnaksi saman kokoluokan maailmanparhautta jollain muulla elämän osa-alueella, hänet vaimennettaisiin hymähtäen.
1950-luvulla Suomi oli designin maailmanmahti. Muistellaanko seitsemänkymmenen vuoden kuluttua, että vielä kaksituhattaluvun alussa maamme oli tunnettu maailman kouluttautuneimmasta kansastaan, mistä johtuen suomalaiset työntekijät, teknologia ja innovaatiot revittiin käsistä.
Suomi tarvitsee koko ajan perusteettomammaksi muuttuvan pohjoismaisen erityisyydentunteensa sijaan mitattavaa erityisyyttä. Samankaltaisena länsimaana olemme vain 116:nneksi isoin maa maailmassa ja yksi viisimiljoonainen lilliputti. Vai pystytkö sinä kertomaan, mistä saman kokoluokan sisarkansamme Slovakia tai Oman kansainvälisesti tunnetaan?
Marko Vuorinen
New York
uutiskirje 
