Vain Kristian Smeds voi tämän tehdä: siirtää yleisön Kansallisteatterin suurelle näyttämölle, jotta suuri illuusio voi pienen hetken ajan olla nähtävissä katsomon yllä. Tätä on teatteri, katsokaa! Tällaista voisi olla elämäkin.
Torstaina kantaesitetty Mr Vertigo on tuttua Smedsiä siinä, että mistään yksitasoisesta tai -selitteisestä tarinasta ei ole kyse, vaan salaperäisestä, eri suuntiin pursuilevasta maailmasta. Sinne katsoja vedetään heti, kun esirippu on laskeutunut tyhjän katsomon eteen.
Kulisseihin rakennettussa satumaassa soi hämyinen jazz, kynttilät lepattavat ja heittävät varjoja. Siellä voi tapahtua mitä vain – ja tapahtuukin.
Mr Vertigon pohjana on Paul Austerin samanniminen romaani. Eletään 1920-luvun Amerikassa. Orpo katupoika Walt (Tero Jartti) lähtee mestari Yehudin (Jukka-Pekka Palo) matkaan, kun tämä lupaa opettaa pojan lentämään.
Waltin kokema ruumiillinen väkivalta, jota mestari sanoo koulutukseksi, on hirvittävää ja sitä kestää vuosia. Walt vihaa opettajaansa, yrittää paeta, mutta epäonnistuu aina. On siis alistuttava ja lopulta, Walt oppii lentämään. Ihmepoika Walt hurmaa talouslaman kourissa elävät amerikkalaiset.
Tero Jartti tekee Waltin roolissa jo fyysisesti hurjan vaativaa työtä. Alistuminen mestarin valtaan, kamppailu ja tuska, näkyvät, mutta eivät sittenkään nujerra pientä poikaa. Unelma pitää hänet pinnalla.
Tartu hetkeen
Väliajan jälkeen kiihkeä meno hellittää hetkeksi.
Romaanissa Walt joutuu luopumaan lentämisestä huimauksen ja pääkipujen vuoksi, ja ihmepojan elämä muuttuu askel askeleelta taianomaisesta tavanomaiseksi. Smedsin tarinassa jäädään leijumaan ja pohtimaan, mistä oikein on kyse.
Yksi vastaus löytynee kohtauksesta, jossa KOM-teatterin kuoropaitoihin sonnustautunut joukko laulaa, että on vain opittava taito lakata olemasta. Siitä se lähtee, ja kaikki muu on sille jatkoa. Täytyy antaa itsensä haihtua.
Tähän samaan romaanikin päätyy, kun Walt vanhoilla päivillään epäilee mestarin väkivaltaista temppukoulua turhaksi. Suorempi tie olisi ollut sivuuttaa ruumis ja lähteä sisimmästä, muuttua vähä vähältä olematontakin kevyemmäksi.
Silloin lopulta voi tarttua illuusion luomaan hetkeen.
Teatteria
Avoimia kysymyksiä näytelmässä on mukavan paljon. Mitä tarkoittaa väkivalta, jota tarinassa riittää. Tai miksi me tarvitsisimme niin kovasti unelmia ja illuusioita. Eikö tässä ajassa olisi tähdellisempääkin tehtävää kuin sulkea silmät todellisuudelta? Vai onko yhteiskunnallisten ongelmien syvenemisen syynä juuri se, että ihmisellä ei enää ole aikaa heittäytyä illusoimaan.
Ehkäpä kyse on teatterin mahdista ja mahdollisuuksista. Teatteri itsessään on samaa illuusioita kuin mistä Mr Vertigo kertoo. Siksi olikin riemastuttavaa seurata Tea Istan roolityötä sekä intiaaniäiti Siouxina että – itsenään. Hän hurmasi muisteluillaan, joissa vilisi muun muassa Tauno Palo ja Ansa Ikonen.
Näytelmän suola oli musiikki. Ilman Verneri Pohjolan, Aki Rissasen ja Joonas Riipan trion luomia sävelkuvia ja -tunnelmia Walt ei olisi ihmepoika.
Mr Vertigo. Paul Austerin romaanin pohjalta ohjaus ja sovitus Kristian Smeds, suomennos Jukka Jääskeläinen, ohjaajan assistentti Taija Helminen, lavastus Kati Lukka, ääni- ja valosuunnittelu Ville Hyvönen, rooleissa Kristiina Halttu, Tea Ista, Tero Jartti, Esa-Matti Long ja Jukka-Pekka Palo, muusikot Verneri Pohjola, Joonas Riippa ja Aki Rissanen. Ensi-ilta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 27.10.
uutiskirje 