Pintaa syvemmältä
Ranskassa on kaduilla levotonta kun hallitus korottaa eläkeiän 60:stä 62 vuoteen, Iso-Britanniassa ei tapahdu mitään, vaikka oikeistohallitus karsii sosiaalietuja ja supistaa valtion toimintaa kovalla kädellä – eläkeiän korotus 65:estä 66:teen vuoteen on siinä ohjelmassa vain pieni yksityiskohta.
The Guardian-lehden teräväkielinen kolumnisti George Monbiot on jo ehtinyt todeta: ”Tässä seisomme, järjestäydymme kiltisti jonoon teurastamon portille. Köyhiä rangaistaan rikkaitten tekemistä virheistä, tiettyjen sosiaalietujen universaalisuudesta luovutaan, valtion tarjoama suojaverkko puretaan, mutta tämä on aiheuttanut vain mitättömiä protesteja, emme ainakaan vielä ole ryhtyneet taistelemaan.”
Monbiot ei juuri liioittele. Viime viikolla esitellyssä leikkauspaketissaan konservatiivien pääministeri David Cameron ja hänen valtiovarainministerinsä George Osborne ovat ilmoittaneet lopettavansa 490 000 työpaikkaa julkisella sektorilla. Neljän vuoden aikana julkisista menoista vähennetään lähes 100 miljardia euroa.
Monet pienipalkkaiset kuvittelevat, että sosiaaliavustuksilla elävillä ihmisillä on helpompi elämä kuin heillä itsellään.
Monet taloustieteilijät ennustavat, että tämä johtaa uuteen lamaan. Hallitus taas selittää, että vapautunut työvoima siirtyy yksityisten yritysten käyttöön ja väittää, että nämä toimivat tehokkaammin. Sosiaalitieteilijät taas ovat huolissaan siitä, miten leikkaukset iskevät kaikkiin köyhimpiin.
Konservatiivit ja heidän liittolaisensa liberaalidemokraatit ovat hallituksensa muodostamisesta asti perustelleet leikkauksia valtiontalouden alijäämällä. Näitä alijäämiä on finanssikriisin jälkeen melkein jokaisen länsimaan valtiontaloudessa ja tätä kriisiähän aiheutti Wall Streetin pankkien järjettömät spekulaatiot. Konservatiivit ovat kuitenkin vierittäneet syyn alijäämästä edellisen työväenpuolueen hallituksen niskoille, ja ovat onnistuneetkin tässä: erään mielipidemittauksen mukaan 48 prosenttia syyttää työväenpuoluetta leikkauksista, vain 18 prosenttia hallitusta.
Monbiot ja monet muut katsovat, että alijäämä lähinnä on veruke – todellinen syy suuriin leikkauksiin on ideologinen: halutaan supistaa valtion roolia tuntuvasti Chicagon koulukunnan oppien mukaisesti. Pitkä lista valtion laitoksia ehdotetaan lakkauttaviksi tai supistettaviksi, niiden joukossa ympäristöä, eläimiä ja kuluttajia suojelevat virastot. Sen sijaan talouselämälle hyödylliset elimet, kuten vientitakuulaitos, säilyvät.
Sosiaaliturvaan kohdistuvat leikkaukset ovat aiheuttaneet eniten keskustelua. Paljon vastuuta siirretään kunnille, ilman että ne saavat näihin tarkoituksiin rahaa. Sen sijaan niiden pitää siirtää vastuuta edelleen kansalaisjärjestöille, vaikkapa kunnallisilta pelastuslaitoksilta vapaapalokuntiin. Cameronin iskulause on Big Society, laaja tai voimakas yhteiskunta. Kansalaiset ottavat tämän ajattelun mukaan paikallisesti vastuun toisistaan ilman valtion holhousta tai rahoitusta.
Tässä suhteessa Cameronin retoriikka eroaa Margaret Thatcherin puheparsista, hänhän julisti että ”yhteiskuntaa ei ole”, ainoastaan yksilöitä. Keskustelua käydään nyt Thatcherin ja Cameronin ohjelmien yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista.
Usein sanotaan, että Cameronin ohjelma vie paljon pidemmälle kuin Thatcherin konsanaan. Thatcher sanoi suoraan ja jyrkästi mitä ajatteli, mutta ei toiminut välttämättä kovin suunnitelmallisesti. Cameron taas pyrkii välttämään riitoja, mutta viemään maata paljon pidemmälle uusliberalistiseen suuntaan.
Kaikille maksettavasta lapsilisästä luovutaan, sanotaan, että hyvin toimeentulevat eivät tarvitse sitä. Eivät tarvitsekaan, mutta tällaiset kaikille maksettavat, universaaliset edut ovat hyvinvointivaltion peruspilareita. Jos niistä luovutaan, keskiluokan tuki koko järjestelmälle helposti murenee. Tämä taitaakin tässä tapauksessa olla tarkoitus.
Työttömyysturvan leikkauksilla on selvä ideologinen tausta. Työttömyyskorvauksen kesto rajoitetaan yhteen vuoteen. Työllisyysministeri Chris Graylingin mukaan halutaan ”antaa ihmisille tilaisuus näyttää mihin ne pystyvät”.
Historian suurimmalla takaisin töihin -ohjelmalla pyritään valmentamaan ihmisiä täyttämään työelämän vaatimuksia. Tätä pyrkimystä tehostetaan sosiaalietuisuuksia kaventamalla. Kukaan ei saisi tulla paremmin toimeen avustuksilla kuin työtä tekemällä. Missä määrin näitä tapauksia on ollut jää kuitenkin epäselväksi.
The Observer -lehden viime sunnuntain numerossa haastateltiin erään sosiaalityötä tekevän järjestön johtajaa, jonka arvion mukaan 70 prosenttia niistä kahdeksastatuhannesta ihmisestä, joiden kanssa järjestö vuosittain tekee työtä, todella haluaisivat työpaikan. Sopivaa työtä ei vain löydy. Hän ei kuitenkaan ole yllättynyt näiden leikkausten saamasta suosiosta kansan keskuudessa. Monet pienipalkkaiset kuvittelevat, että sosiaaliavustuksilla elävillä ihmisillä on helpompi elämä kuin heillä itsellään.
Lehden mukaan eräs kimmoke näihin leikkauksiin tulee USA:n Wisconsinin osavaltiosta, jossa tiukennetut säännöt ja tuen lyhennetty kesto ovat ajaneet tuenanojien määrää huimasti alas. Mukana muotoilemassa tätä uudistusta vuonna 1987 oli professori Lawrence Mead, joka myöhemmin otti elämäntehtäväkseen siirtää näitä kokemuksia liittovaltion lainsäädäntöön. Tämän vuoden kesäkuussa, Cameronin hallituksen aloitettua työnsä, hän sai kutsun Downing Streetiin selostamaan Wisconsinin mallia Cameronin lähimmille neuvonantajille ja virkamiehille.
Mead kertoi The Observerille heidän todella halunneen tietää miten temppu tehtiin. Tärkeintä on hänen mukaansa saada aikaan muutos ihmisten mielissä:
”Iso-Britanniassa ihmiset edelleenkin ajattelevat olevan normaalia saada sosiaaliapua. Yhdysvalloissa he eivät enää tee sitä, siellä se on vasta vihoviimeinen ratkaisu.”
Työttömänä eläminen on tehty vaikeaksi ja sosiaaliset avustukset on laskettu niin pieniksi, että tuskin enää kannattaa niitä anoakaan. Sen sijaan avustetaan työn hankkimisessa. Mead, Yhdysvaltain republikaanien sosiaalipoliittinen guru, kutsuu ajatteluaan ”uudeksi paternalismiksi”.
Jo vuonna 2007 Cameron kehui Wisconsinin mallia, ja nyt sitä ryhdytään toteuttamaan Isossa-Britanniassa. Ilmeisestikin kansalaisten suostumuksella, ilman ranskalaista menoa.