Terve taas, Bios-tutkimuksyksikön ekonomisti Jussi Ahokas. Hallitusneuvotteluja vetävä kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo on pitänyt kiinni kuuden miljardin euron sopeutusohjelmasta, joka on tarkoitus toteuttaa neljän vuoden aikana. Orpon mukaan kuuden miljardin sopeutus ”ei ole leikkausharjoitus, vaan se tulee ennen kaikkea talouden kestävästä kasvusta”. Olenko väärässä, jos epäilen, että Sinä et usko tähän.
Saatat olla väärässä tai oikeassa, riippuu siitä mistä puhumme. Jos puhumme siitä, tuleeko talouskasvu olemaan vahvaa seuraavien vuosien aikana, niin olen kyllä varsin pessimistinen sen suhteen. Keskuspankit ovat toteuttaneet historiallisen nopean rahapolitiikan kiristämisen, finanssipolitiikka alkaa koronatoimien ja sota- sekä energiakriisitoimien jälkeen taas palautua vähemmän elvyttäväksi ja suuri epävarmuus tulevasta koettelee niin yrityksiä kuin kotitalouksiakin.
Olemme siis tulossa tilanteeseen, jossa yksityisten investointien ja kulutuksen pitäisi kannatella kokonaiskysyntää ja taloutta, mutta kulutus- ja investointihalut pyritään samalla politiikalla nitistämään. Tämä yhtälö ei vain mene umpeen niin, että lopputuloksena on talouden vahva kasvu.
Toki Orpo on oikeassa siinä, että jos Suomen talous ja maailmantalous saataisiin hyvään yksityisen sektorin vetämään kasvuun, joka olisi myös laadullisesti ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää, myös julkisen talouden tila parantuisi ja se kaivattu tasapaino voitaisiin saavuttaa.
Esimerkiksi sellainen skenaario, jossa yksityiset toimijat lähtisivät kaikesta ympärillä tapahtuvasta välittämättä tekemään ekologisen siirtymän vaatimia investointeja, muuttaisivat kulutusrakenteitaan kestävimmiksi mutta edelleen laittaisivat rahan kiertämään taloudessa, tuottaisi tuollaisen lopputuloksen. Mentäisiin pitkäikäiseen korkeasuhdanteeseen ja kestävästi käytettävissä olevien resurssien täyskäyttöön, täystyöllisyyteen ja nopean nimellisen kasvun talouteen.
Ilman muutoksia politiikassakin tällaiset kehityskulut todennäköisesti tasapainottaisivat Suomen julkisen talouden – mitä enemmän kulutus- ja investointikysyntä kohdistuu kotimaisiin tuotteisiin, sitä varmemmin.
Tämän skenaarion ongelma on se, että se ei ole välttämättä kovin realistinen. Ja se ei ole sitä juuri siksi, että nykyinen talouspolitiikka nimenomaan patoaa sen ytimessä olevaa yksityistä kulutus- ja investointikysyntää.
Orpo on monta kertaa sanonut, että Suomen julkisen talouden tilannekuva on paljon huonompi kuin on ennakoitu. Samaa viestiä on painottanut valtiovarainministeriö, jonka tilannekuva on pitkälti Orpon tilannekuva. Vastaavaa on monta kertaa kysytty, mutta vielä kerran: Mistä johtuu ero esimerkiksi Sinun ja Orpon tilannekuvien välillä?
Se johtuu varmasti erilaisesta analyyttisesta otteesta julkiseen talouteen ja julkiseen velkaan. Itse yritän hahmottaa julkisen talouden osana kansantaloutta ja pohtia myös julkisen talouden rahoittamista tästä näkökulmasta.
Luulen, että Orpon tilannekuva on tätä kapeampi ja saattaa kapeimmillaan perustua esimerkiksi VM:n ennustamaan julkisen sektorin tai valtionsektorin bruttovelka-asteeseen. Tuollaisessa tarkastelussa jää huomioimatta ainakin kansantalouden rahoitusasema eli ulkomainen velkaantuminen ja vaihtotaseen pidemmän aikavälin tasapaino, joka on ensiarvoisen tärkeä kysymys valtioiden rahoitusvakautta ja -kykyä arvioitaessa.
Lisäksi huomiotta jää Suomen julkisen sektorin suhteellinen rahoitusasema muihin euroalueen maihin verrattuna. Tämä on tärkeää siksi, että meillä on yhteinen keskuspankki ja rahapolitiikka, joka viime kädessä aina määrittää valtioiden nimellisen maksukyvyn. Jos siis muilla eurovaltioilla on huonompi rahoitusasema kuin Suomella, Suomessa ei kannata olla kovin huolissaan maksukykykriisistä.
Lisäksi on huomattava, että Suomen julkisyhteisöjen nettovelka negatiivinen eli julkisyhteisöillä on enemmän varoja kuin velkaa. Usein tässä kohtaa huomautetaan, että sehän johtuu eläkelupauksista, joita nuo aiemmin kerrytetyt varat eivät edes riitä kattamaan. Mutta onhan eläkelupauksia ja muita lupauksia myös niillä euromailla, joilla ei vastaavaa eläkevarallisuutta julkiselle sektorille ole kerrytetty. Eläkelupauksetkaan eivät sinällään heikennä Suomen suhteellista asemaa tässä kokonaisuudessa.
Jos se maksukykykriisi, jota Suomessa tunnutaan pelkäävän, on sellainen, että menetämme autonomian päättää omista asioistamme ja joku päättää meidän puolestamme mistä leikataan ja kuinka paljon, niin tällaista tulevaisuutta en näistä lähtökohdista yksinkertaisesti hahmota.
Meillä on vielä paljon taloudellista autonomiaa jäljellä, vaikka mitään suuria leikkauksia eläkkeisiin emme nyt lähtisikään tekemään. Poliittisesti toki voimme sen tehdä, mutta se tapahtuu mielestäni ihan vapaasta tahdostamme edelleen – ei lähitulevaisuudessa välttämättä realisoituvien pakkojen vuoksi.
Pitää muistaa, että Suomen yhteiskunnan ja talouden kyky pärjätä kansainvälisessä kilpailussa ja tuottaa hyvinvointia ihmisille on kuitenkin vielä todella hyvä. Samoin yhteiskunnan sisäinen luottamus ja päätöksentekokyky. Nämä entisestään lisäävät uskoani siihen, että jatkossakin kansantalous ja sen sisällä julkinen sektori säilyvät maksukykyisinä.
Mennään lopuksi vielä tulevan hallituksen työllisyystoimiin. Orpo on toistuvasti painottanut, että toimien pitää olla VM:n todentamia eli tehtyjen päätösten pitää olla sellaisia, että VM:n laskimet näyttävät toimista syntyvien työpaikkojen määrät. Kommentoit itse tätä jotakuinkin niin, että neljän vuoden päästä voimme olla tilanteessa, jossa hallitus on tehnyt 100 000 työllistä lisänneet toimet mutta työllisiä onkin selvästi vähemmän kuin nyt. Miksi tällainen tilanne on mahdollinen?
Tämähän onkin mielenkiintoinen juttu. Yritän selittää niin yleistajuisesti kuin osaan. Viime vuosina on paljon puhuttu niin sanotuista päätösperäisistä työllisistä tai työpaikoista. Käytännössä tällöin on viitattu siihen, että valtiovarainministeriö tai joku muu taho arvioi taloustieteellisin menetelmin, kuinka paljon tietty politiikkatoimi pitkällä aikavälillä tuottaa lisää työllisiä tai työpaikkoja talouteen.
Kyseessä on abstrakti tieteellinen empiriaan perustuva mallinnus, joka ei pyri ottamaan huomioon suhdanteita, todellisuuden talouden kehityskulkuja tai historiaa muutenkaan. Tarkastelussa liikutaankin oikeastaan maailmassa, jossa kaikki edellä mainitut asiat on tarkoituksella ”puhdistettu” pois. Näin saadaan tieteellinen arvio siitä, mikä on juuri kyseisen toimenpiteen työllisyysvaikutus.
Todellisuudesta emme kuitenkaan pysty puhdistamaan suhdanteita tai historiaa pois, vaan ne vaikuttavat aina niihin taloudellisiin tulemiin, joita elävässä elämässä todistamme. Toisin sanoen työllisyyteen tai työpaikkojen määrään vaikuttavat myös lukuisat muut tekijät, kuin se kyseinen politiikkatoimi, jota edellä tarkasteltiin.
Siksi voi käydä niin, että vaikka se toimenpide tehdään ja ministeriö laskee sen tuovan analyyttisen arvion mukaan esimerkiksi 100 000 lisätyöllistä talouteen, todellisuudessa työllisten määrä vähenee kaikkien muiden syiden yhteisvaikutuksesta päätöksen tekemisen ja toimenpanon hetkillä. Voi myös olla niin, että taloustieteessäkin toimenpiteen nähdään lyhyellä sihdillä tuottavan työllisten määrän laskua ja vasta ajan kuluessa sen nousua. Jotta koko keskustelua olisi mahdollista ymmärtää, pitää tuntea erittäin hyvin talousteoriaa ja sen metodologiaa, todellisuuden talouden dynamiikkoja sekä näiden vuorovaikutusta.
Mutta vielä näihin nykyisiin olosuhteisiin tuotuna: nyt suhdannetilanne näyttää heikolta, talouspolitiikka uhkaa yhä kiristyä ja hallituskin kaavailee työllisyystoimia, joihin sisältyy ihmisten tuloja leikkaavia elementtejä. On erittäin todennäköistä, että näissä olosuhteissa valitut työllisyystoimenpiteet vain heikentävät suhdannetta ja työllisyyttä toteutuessaan myötäsyklisinä muutenkin alhossa olevassa taloudessa.
Vaikka VM:n tuomio olisi siis 100 000 työllistä rakenteellisesti eli pitkällä aikavälillä, hallituskauden aikana työllisten määrä saattaa laskea vaikka 50 000 henkilöllä. Saa nähdä kuinka sitten lopulta käy ja nähdäänkö edes tuollaisia isoja työllisyysreformeja lopulta.
uutiskirje 