Värisevä, väärinymmärretty puu – ”Haapa on eläväinen, reaktioherkkä ja vastaanottavainen”

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Keskellä parasta kasvukautta puhkeavat lehdet ja alkaa havina. Tätä seuraa syksyn väriloisto ennen kuin puu hiljenee talvehtimaan.

Muun muassa näistä syistä hyvinkääläinen tietokirjailija Iiris Kalliola on viehtynyt haapaan. Puulaji on hänelle rakas, ja siihen liittyy näkymä, joka kuljettaa vanhempien mökkimaisemiin.

– Pihapiirin kupeessa, jyrkässä rinteessä, siinä rannan tuntumassa, kasvaa valtava haapa. Sillä on vesoista kasvaneita komeita kavereita ympärillä.

Kalliolan uusin tietokirja Haapa – Ekosysteemin avainlaji (Vastapaino 2023) on helppolukuinen ja kuvapainotteinen perusteos. Kirjailija kertoo yhdeksi kirjan tarkoituksista välittää tietoa luonnon vuorovaikutussuhteista.

Avainlajilla tarkoitetaan keskeisessä asemassa olevaa lajia, joka näyttelee tärkeää roolia eliöyhteisön toiminnan, pysyvyyden tai monimuotoisuuden kannalta. Avainlajin kannan romahtaminen voi johtaa suuriin muutoksiin ympäristössä.

Tuhannen eliön elämänpuu

Kalliola kertoo, että ajatus haapakirjaan lähti toiselta kirjan tekijältä, luontokuvaaja Kai Hypéniltä.

– Aluksi minun piti tehdä vain kuvatekstejä. Sitten havahduimme, että yhden puun kautta voisi kertoa laajemmin puun elinkierrosta ja eliöyhteisön toiminnasta.

Haapaa kutsutaan elämänpuuksi, eikä suotta. Jo sen latinankielinen nimi (Populus tremula) voidaan mielivaltaisesti kääntää väriseväksi yhteisöksi. Oikein käännettynä se tosin tarkoittaa värisevää poppelia.

Suomen metsissä ei vanhoja haapoja ole.

Kalliola kertoo, että kalkkipitoisen haavan erikoisuus liittyy sen emäksisyyteen, eli siis siihen, ettei puulaji ole havupuun tavoin hapan. Tästä hyötyvät ympäröivät eliöt, kun ravinteet eivät liukene niiden ulottumattomiin.

Ajatellaan vaikka kotiloa. Se saa hyödynnettyä haavasta itselleen ravinteita ja kuoren rakennusainetta.

Haavasta hyötyy noin tuhat erilaista eliölajia. Näistä tuhannesta eliölajista kaksisataa on täysin riippuvaisia haavasta, joista taas viisikymmentä on uhanalaisia. Näistä eliölajeista osalla on tarkat elinympäristövaatimukset, eli ne tarvitsevat esimerkiksi tietyn puun eliniän, sen osan tai lahoamisvaiheen hyötyäkseen haavasta.

Suomen metsissä ei vanhoja haapoja ole – ainakaan liikaa. Monet eliöt ovat erikoistuneet elämään juuri vanhoissa haavoissa. Nämä lajit ovat olleet lujilla.

Haapa on emäksinen ja tarjoaa kodin sekä ravintoa monella lajille. Kuvassa käpytikka. Kuva: Mikko Suutarinen

Vihattu ja väheksytty haapa

Kalliola puhuu haavasta vuolaasti eliöyhteisölleen tärkeänä avainlajina. Aina puulajia ei ole kuitenkaan arvostettu.

Haapaan on suhtauduttu menneinä vuosikymmeninä jopa vihamielisesti, mitä on kuvailtu ”haapavihaksi” tai ”haapavainoksi”. Sinnikäs puu nimittäin versoo herkästi, ja kun suomalainen villiintyi havupuiden taloudellisista mahdollisuuksista, sai haapa vähempiarvoisena puulajina väistyä.

Haapavesakon kautta voi levitä männynversoruosteeksi kutsuttu sienitauti, joka iskee nimensä mukaisesti mäntyyn.

Männynversoruostetta torjuttiin muun muassa myrkyllä, glyfosaatilla. Turun yliopiston tutkimuksen mukaan se vähentää kasveille hyödyllisiä mikrobeja, eikä myrkky ole otollinen kimalaisillekaan. Torjunta-aine glyfosaatti tunnetaan kauppanimellä Roundup.

Kantojen myrkyttämisen lisäksi osa ihmisistä on kääntänyt teräaseensa kohti haavan runkoa ja skalpeerannut puuta estääkseen sen lisääntymisen. Elävän puun kuorimista kutsutaan kaulaukseksi, jolla halutaan estää ravinteiden kulku latvan ja juurten välillä.

Haapa nousee eräänlaiseen avainasemaan.

Kaikkiaan haapoja on Suomen metsien puista alle kaksi prosenttia. Luonnonvarakeskuksen mukaan haapojen määrä on ollut Etelä-Suomessa hienoisessa kasvussa, ja sen osuus on noin kolme prosenttia.

Kalliola sanoo, että arvostus haapaa kohtaan on noussut viime vuosikymmenten kielteisestä suhtautumisesta. Hän kertoo, että sotien jälkeen väheksytyssä asemassa oli myös muita puulajeja, kuten koivu.

Jotkin nykyiset metsätalouden käytännöt saavat Kalliolalta varovaista kiitosta. Nykyään velvoitetaan esimerkiksi jättämään säästöpuita eli oivalletaan haavankin tärkeys kokonaisuuden kannalta. Toisaalta taas yksittäisillä säästöpuilla ei ole juurikaan merkitystä, koska monet lajit leviävät hyvin lyhyitä matkoja.

Siksi Kalliola puhuisi mieluummin säästömetsiköistä kuin säästöpuista. Hän nostaa yhdeksi esimerkiksi liito-oravan, joka vaatii puustoa tietyin etäisyyksin levittäytyäkseen. Yli hehtaarin hakkuuaukoilla oravan liikkuminen muuttuu mahdottomaksi.

Haapa tuulettaa ja viilentää

Kun Kalliola puhuu haavan monimerkityksellisyydestä sitä ympäröiville eliöille, hän palaa usein haavan lehtien tuottamaan ääneen. Tuulessa kiinteästi pakkautuneiden lehtien havina on kuin hentoa taputusta, mutta Kalliola puhuu äänestä lepahtavana.

Haavan lehdillä on kuitenkin vaikutus, joka on tärkeämpi kuin sen suoma konsertti ihmiselle. Haapa ottaa vastaan kesän kuumat henkäykset ja pystyy havinallaan tuulettamaan, haihduttamaan ja viilentymään. Puu vaikuttaa suotuisasti pienilmastoon ympärillään.

Kalliola toteaa, että haapa nousee eräänlaiseen avainasemaan epävarmassa tulevaisuudessa.

– Näillä epävarmuuksilla tarkoitan ilmastonmuutosta ja esimerkiksi sen myötä leviäviä kasvitauteja. Mitä monimuotoisempi ympäristö on, sitä paremmin se pystyy torjumaan uhkia ja sopeutumaan muutoksessa.

Kun haapa pudottaa syksyllä lehtensä, luo se samalla maaperään kariketta. Kalkkipitoinen ja emäksinen lehtikarike kompostoituu ja muuttuu hiljalleen meheväksi mullaksi. Rikas maaperä houkuttelee matoja, kuoriaisia ja muita maanalaisia asukkeja.

Kalliola muistelee opiskeluaikojaan Helsingin yliopiston biologian laitoksella. Tuolloin ei maaperän ominaisuuksista, merkityksestä tai eliöiden välisistä vuorovaikutussuhteista juurikaan tiedetty tai sen koommin edes puhuttu. Maaperä ja yleisesti se, mitä ihmisen jalkojen alla tapahtuu, jää edelleen hänen mielestään liian vähälle huomiolle.

– Sekin, miten elämä maan alla kuhisee, kun haavan juuristo levittäytyy ympäristössään kymmeniä metrejä, hän kertoo.

Maaperä jää edelleen liian vähälle huomiolle.

Haapa on eläväinen, reaktioherkkä ja vastaanottavainen. Kalliolan mukaan tietämättömyys haavasta on tavallaan ymmärrettävää, koska miten ihminen voisi ymmärtää haavan kauneuden ja merkityksellisyyden, jos ei ole kertaakaan haapaorkesterin äärelle pysähtynyt.

Hän pohtii, että nöyryys omaa ympäristöään kohtaan ei olisi ihmiselle pahitteeksi.

Kalliola kuvailee luonnon monimuotoista elämää ”väreilynä, viestimisenä ja verkostoitumisena”. Hän kertoo, että ympäristössä on lukemattomia vuorovaikutussuhteita, joista ei tiedetä.

– Ihminen voisi oppia ainakin sen, ettemme ymmärrä, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen.