Suomalainen kritiikki elää ahdingossa, jonka sanomalehtien – tai laajemminkin median – sisällöllinen murros on tuottanut.
Kritiikinkin on varmaan syytä muuttua – mutta ehkä odotetusta päinvastaiseen. Poispäin viihteestä. Ehkä nyt ei ole edes Immanuel Kantin ja intressivapaalle estetiikalle perustuvan kritiikin aika. Ehkä nyt on pikemminkin Karl Marxin ja yhteiskunnalliset kytköksensä ymmärtävän kritiikin aika.
Marx on todennut: ”Ihmiset tekevät historiansa itse mutta eivät mielensä mukaisista palasista, eivät itse valitsemissaan vaan käsillä olevissa, heille annetuissa, perintönä kulkeutuneissa oloissa. Kaikkien edesmenneiden sukupolvien perinteet painavat vuorenraskaina elävien aivoja. Ja juuri kun he näyttävät olevan suistamassa kumoon itsensä ja olosuhteensa ja luomassa jotakin siihen asti tuntematonta, juuri sellaisina vallankumouksellisen kriisin aikoina he manaavat levottomina menneisyyden haamuja avukseen, lainaavat niiden nimiä, taistelutunnuksia ja vaatetusta aloittaakseen tämän vanhan kunnianarvoisan valepuvun suojassa ja lainatun kielen avulla maailmanhistorian uuden näytöksen.” (Der Achtzehnte Brumaire de Louis Napoleon, 1852)
Kaikki yleisesti jaettavissa olevat tilat ja immateriaaliset taajuudet on nykyään alistettu kaupankäynnin kohteeksi.
Siinähän ei ole mitään kovin radikaalia, että ajatellaan Marxin tavoin sukupolvien rakentavan yhteiskuntaa aikaisempien sukupolvien työn pohjalle. Radikaalia on ehkä se, että Marx kritisoi juuri tätä traditiosidonnaisuutta. Marxia voi tässä tulkita niin, että menneet sukupolvet ovat nimenomaan luoneet rajoitteita vapautumisellemme.
Siteeraan vielä venäläistä kirjailijaa Jevgeni Zamjatinia, joka kirjoitti vuonna 1921 artikkelissaan pelkään: ”Pelkään, ette emme saa todella uutta kirjallisuutta ennen kuin olemme parantuneet tästä uudesta katolisuudesta, joka pelkää jokaista kerettiläistä sanaa yhtä paljon kuin vanhakin. Ja jos tauti on parantumatonta laatua, pelkään pahoin, että venäläisellä kirjallisuudella on edessään vain yksi tulevaisuus: sen menneisyys.”
Idea on tietenkin se, että vaihdamme sitaatin ”’venäläisen kirjallisuuden” ”suomalaiseksi kritiikiksi”.
Mallioppimisen kauttahan kriitikot ovat kriitikoiksi tulleet. Sorvanneet juuri sellaisia lauseita, kuin ovat olettaneet kunkin lehden, jolle varhaisia juttujamme ovat tarjonneet, nimenomaisesti haluavan. Idolit ne on kriitikollakin. Itse olen esimerkiksi joskus nuorempana haaveillut siitä, että minusta tulee uusi taisteleva vasemmistolainen kriitikko niin kuin Raoul Palmgren, tai sitten joskus vähän runollisemmalla päällä olen ajatellut, että voisikohan minusta tulla uusi Jarno Pennanen, jolle taisteleva kritiikkikin oli vahvasti kaunokirjallisuutta.
Kyllä Marx oli oikeassa. Elämme juuri nyt ”vallankumouksellisen kriisin” aikoja. Mutta sen sijaan, että olisimme itse sellaisen käynnistäneet, olemme joutuneet sen uhreiksi. Kaikki median viimeaikaiset murrokset sekä ahneen monopolikapitalismin kyyniset menettelytavat ovat ajaneet kulttuurijournalismin – ja kritiikin osana sitä – perinpohjaiseen ahdinkoon. Miten me olemme vastanneet siihen? Lähinnä kauhistelemalla ja kaivamalla esiin argumentteja erilaisista sivistysideaaleista, joiden uskomme olevan uhattuina.
Monopolikapitalismi on jyräämässä meidät vaihtoehdottomuuden logiikalla: ”Kyllä minun on mentävä Facebookiin, koska kaikki muutkin ovat siellä.” Esimerkiksi Facebookista kieltäytyminen on oman sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman vähentämistä. Monelle Facebook on ”sosiaalinen media” tai ”yhteisöpalvelu”, mutta samalla moni unohtaa, että se on myös yli kymmenen miljardin euron arvoinen yritys, jonka yksi tehtävä on syödä vaihtoehdot eli kilpailijansa.
Kaikki yhteiskunnallinen kehitys on tällä hetkellä syvässä ristiriidassa taiteen kanssa – mikäli siis olemme sitä mieltä, että taiteen monista mahdollisista tehtävistä on tarjota meille nimenomaan vaihtoehtoisia todellisuuksia ja toimia eräänlaisena intressivapaana laboratoriovyöhykkeenä, jossa elämää voidaan monin erilaisin tavoin ja ennalta määrittämättömästi yrittää tehdä paremmaksi.
Näin siis joudun kuitenkin palaamaan Kantiin (Kritik der Urteilskraft, 1790), jonka mukaan kauneus on sitä intressitöntä ja välitöntä mielihyvää, jota mielikuvituksemme ja kykyjemme vapaa leikki synnyttää. Kant myös toteaa, että ”tilan, jossa nämä tiedonkyvyt leikkivät vapaasti kohteen välittävällä mielteellä, täytyy olla yleisesti jaettavissa”.
Kaikki yleisesti jaettavissa olevat tilat ja immateriaaliset taajuudet on kuitenkin nykyään alistettu kaupankäynnin kohteeksi. Tiedonkykyjemme vapaan leikin aluetta supistetaan koko ajan. Samalla taidetta on hieman paradoksaalisestikin kuitenkin koko ajan enemmän ja enemmän. Voisiko olla niin, että iso osa taidettakin on vain ns. esitystaloutta? Minulle on usein tullut mieleeni toisinaan jopa hävettävän kerettiläiseltä tuntuva ajatus, että esimerkiksi nykyään niin yhteiskunnallisen nykytaiteen tärkein tehtävä on esittää yhteiskunnallista taidetta.
Kritiikkikin tuntuu nykyään olevan usein vain osa esitystaloutta. Kritiikin tulee täyttää sille asetetut tietyt sisällölliset odotukset ja sen tulee asettua tiettyyn mittaan, joka nykyään on aika tarkoin määritelty. Sen on siis näytettävä kritiikiltä ja täytettävä joustavasti sille annettu palstatila.
Taiteen tehtävistä keskustellaan aika usein, mutta kritiikin tehtävistä keskusteleminen ei ole koskaan ollut kovinkaan muodikasta.
Itse olen motivoitumistani parantaakseni päätynyt useimmiten siihen, että kriitikon tehtävä on saattaa tuo intressitön leikki osaksi erilaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia intressejä. Usein kyse on siitä, että arvioitu teos kyetään kontekstualisoimaan mielekkäällä tavalla ja avustamaan sitä kehityskulkua, jolla teos tulee osaksi yleisempää kulttuurikeskustelua. Tämä riittäisi minulle vallan mainiosti.
Koen kuitenkin, että nykyiset kehityskulut vähentävät toimintani mielekkyyttä koko ajan. Joudun enenevässä määrin kirjoittamaan juttuja, joiden maksimipituus on yksi liuska.
Esitystalous laittaa meidät lisääntyvässä määrin kirjoittamaan niin kuin meidän oletetaan kirjoittavan, että olisimme hyviä. Otan historiasta toisenlaisen esimerkin. Arto Kytöhonka kirjoitti aikoinaan (Kritiikin Uutiset 6/70) kritiikin kielestä: ”Arvostelijat karttavat arkikielen luontevia kuvaamisen, selittämisen ja arvottamisen malleja. Miksemme voisi kertoa Moorenkin patsaista samoin kääntein kuin me ajattelemme rakastettuamme, hänen kättään joka kovertuu maljaksi suullesi, sirkkoja ja tuulta luodoilta, aurinkoa ja iltaa, joka lämpiää pimeydestä ja pimeyden likeisyydestä? Miksemme ylistäisi Kandinskyä samoilla sanoilla kuin lehtipihviä tai oluen maltaista raikkautta?”
Luulin tällaisen puheen alkaneen suomalaiseen kuvataiteeseen liittyen vasta 1990-luvulla, jolloin modernismin sääntöjärjestelmät ja asiantunteva erityiskieli alkoivat lopullisesti murtua ja arkeakin alettiin vihdoin korostamaan arvokkaana asiana.
Välillä on siis syytä Marxin ja Zamjatinin varoituksista huolimatta palata historiaan. Olin pitkään Zamjatinin kanssa samaa mieltä siitä, että menneisyyteen katsominen on pelottavaa, mutta nyt alkaa taas tuntua siltä, että on historiassa opittavaakin.
On helppo olla Kytöhongan kanssa samaa mieltä siitä, että ”arjen tanakoilla sanoilla ja lauserakenteilla ajattelee pitkään ja tarkasti”. Mutta luulenpa, että Marxinkin kanssa kannattaa olla edelleen ainakin joissain asioissa samaa mieltä: ”Aiemmin sanahelinä kävi sisällön edellä, nyt sisältö on fraaseja tärkeämpi.”
Uskallan siis vastoin Marxia manata Marxiakin apuun. Ja sitten puhutaan asiaa ja tanakasti.
Teksti perustuu Suomen arvostelijain liiton 60-vuotisjuhlaesitelmään Otstrobotnialla 20.11.2010. Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja ja kriitikko sekä arvostelijoiden Kritiikin Uutiset -lehden entinen (2005–2010) päätoimittaja.
lehti 