Meillä on yleinen käsitys, että talousprofessorit ja ns. ekonomistit ovat riippumattomia ja puolueettomia erikoisosaajia, jotka tasapuolisesti antavat objektiivisia ohjeita poliitikoille talouden pulmatilanteissa.
Lapsenusko ja suomut silmiltä kyllä valahtavat, kun lukee Naomi Kleinin kirjan Tuhokapitalismin nousu.
Kirja kertoo havainnollisesti, kuinka Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin valtaantulon jälkeen uusliberalistinen talousprofessori Milton Friedman pääsi hääräämään kaikkien merkittävien talouspoliittisten ratkaisujen takapiruna. Sitä ennen hän oli ollut vuosia taloustieteilijöiden sisäisessä pannassa.
Monetaristisia oppeja levitettiin hänen oppilaidensa ns. ”Chicagon poikien” ja oikeistolaisten ajatushautomoiden avulla kaikkiin oikeistolaisiin pääoman linnakkeisiin. Sellaisiin kuten Kansainväliseen valuuttarahastoon (IMF), Maailman kauppajärjestöön (WTO) ja Maailmanpankkiin.
Naomi Klein paljastaa mestarillisesti niiden junailemat maailmanlaajuiset ”pelastuspaketit”, jotka käytännössä osoittautuivat tavallisten kansalaisten kannalta holokaustisiksi tuhopaketeiksi.
Kirjan alussa hän vie lukijan CIA:n rahoittamiin kidutuskammioihin, joissa kidutettava pyrittiin pelon avulla taannuttamaan esiverbaaliselle pikkulapsen tasolle. Ihmismieli murrettiin, jonka jälkeen kidutettuja alettiin manipuloida uudeksi ihmiseksi.
Friedmanin talouden Nobel-palkinnon arvoinen neronleimaus oli, että hän älysi käyttää kidutuskammioissa kehitetyn sokkihoidon myös talouden sokkihoidoksi erilaisten katastrofien avulla. Sekä luonnon että tahallisesti järjestettyjen katastrofien.
Ja näin Friedmanin oppi vaikuttaa: Alkuperäinen katastrofi – vallankaappaus, terrori-isku, pörssiromahdus, sota, tsunami, hirmumyrsky – saattaa koko väestön sokkitilaan. Taivaalta satavat pommit, terrorin purskeet tai moukaroivat tuulet pehmittävät koko yhteiskuntaa siinä missä korviavihlova musiikki ja nyrkiniskut kidutussellissä pidettyä vankia.
Kuten pahoin peloteltu vanki, joka paljastaa toveriensa nimet ja luopuu aatteestaan, sokeerattu yhteiskuntakin luopuu usein asioista, joita se muutoin puolustaisi viimeiseen saakka.
Friedmanin kriiseissä kaava oli aina sama. Sotilasvallankaappauksella valtion talous saatettiin konkurssitilaan. Vastustajia kidutettiin ja tapettiin jotta saavutettiin oikea ”ilmapiiri” sokkihoidolle. Sitten Friedman, IMF ja Maailmanpankki kutsuttiin apuun. Lainoituksen ehdoksi maat pakotettiin taipumaan monetaristiseen hevoskuuriin, joka muistuttaa arvopuolue Kokoomuksen nykyistä ”Vapaus”-linjaa.
Markkinat piti heti vapauttaa kilpailulle, jolloin amerikkalaiset monikansalliset firmat valtasivat markkinat ja tappoivat paikalliset yrittäjät. Seuraavaksi valtio pakotettiin yksityistämään ulkomaisille yhtiöille kaikki valtion laitokset ja valtion menot ja pienetkin sosiaalietuudet piti minimoida, jotta tukipaketti heltisi ja hyperinflaatio saataisiin kuriin.
Ruuan hintasäännöstely tuli purkaa. Luonnonvarat piti laittaa myyntiin velkojen tilkkeeksi. Alkoi rakennemuutoksen aikakausi, jota voidaan sanoa myös velkadiktatuuriksi.
Friedmanin sokkihoidon seurauksena tapahtui sama kuin Suomessa 1990-luvulla. Eriarvoisuus lisääntyi. Leipä- ja soppajonot yleistyivät.
Sokkiopin markkinoimiseksi pääoman edustajat valjastivat oikeistolaisten ”ajatushautomoiden” lisäksi merkittäviä yhdysvaltalaisia yliopistoja kuten esimerkiksi Chicagon, Berkeleyn ja Harvardin yliopistot. Ne saavat käyttömenonsa pääosin yritysmaailmasta eikä valtiolta.
Tämän mallin mukaan Kokoomuksen johdolla suomalaisiakin yliopistoja ollaan kovaa vauhtia liikelaitostamassa, jotta ne saataisiin muutetuksi valtion rahoittamiksi yritysten tuotekehittelyosastoiksi.
Näistä friedmanilaisista yliopistoista värvättiin ns. ”Chicagon poikia” edelleen IMF:ään ja Maailmanpankkiin, joissa paljastui ns. ”Washingtonin konsensus”. Näistä amerikkalaisvetoisista pääoman järjestöistä puolestaan manipuloitiin taloustieteilijöitä tunnistamaan ”hyödyllisiä kriisejä” ja käyttämään niitä hyväksi.
Alkuperäisenä ylevänä tarkoituksena Maailmanpankilla oli tehdä pitkäaikaisia sijoituksia kehitykseen ja vetää maita pois köyhyydestä. IMF:n tarkoituksena oli toimia eräänlaisena iskunvaimentajana tukemalla talouspolitiikkaa, joka vähentäisi keinottelua ja markkinoiden heilahteluja. Toiminta muuttui täysin niiden periaatteiden vastaiseksi, joiden pohjalle ne oli perustettu.
Esimerkiksi Maailmanpankin kehitystaloustieteen pääekonomisti Michael Bruno piti huomiota herättämättä vuonna 1995 Tunisiassa 68:aa maata edustavalle 500 taloustieteilijälle luennon, jossa kertoi olevan kasvava yksimielisyys ajatuksesta, että ”riittävän suuri kriisi voi shokeerata muutoin vastahakoiset päättäjät panemaan toimeen tuottavuutta kasvattavia uudistuksia” – aivan kuten Suomessa nyt.
Olisi mielenkiintoista tietää, montako suomalaista taloustieteilijää ja Valtionvarainministeriön virkamiestä oli paikalla omaksumassa näitä kriisioppeja. Ainakin valtiosihteeri Raimo Sailaksen ja alivaltiosihteeri Martti Hetemäen lamalääkkeet viittaavat siihen. Esko Aho ainakin meni myöhemmin täydentämään opintojaan Harvardissa.
Friedmanin oppipoika, taloustieteilijä Jeffrey Sachs hääräsi myös lukuisten kriisien taustalla, kuten Boliviassa, Argentiinassa, Perussa, Brasiliassa, Ecuadorissa, ja Venezuelassa.
Venäjällä Sachsin talouden vapauttamisohjelmalle kävi kuitenkin nolosti. Aluksi Jeltsinin sokkihoito eteni nopeasti. Hänen yksityistämisministerinsä Anatoli Tshubaisista (jota Sachs nimitti ”vapaustaistelijaksi”) tuli yksi Venäjällä toteutettavan Pinochet-shokkihoidon äänekkäimmistä kannattajista.
”Yhteiskunnassa voi vallita demokratia vain, jos vallalla on diktatuuri”, hän julisti ja aloitti Venäjän kansallisomaisuuden ryöväämisen. Ensin Jeltsin siirsi julkiset varat oligarkkien perustamiin pankkeihin. Sitten nämä pankit järjestivät julkisen huutokaupan, ja kuinka ollakaan, nämä samat pankit olivat tarjouskilpailun voittajia.
Oligarkit saivat valtavan öljy- ja kaasuomaisuuden symbolisilla hinnoilla ja maksattivat ne vielä kansalaisten rahoilla. Jeltsin oli aikaisemmin siirtänyt valtion rahaa näihin oligarkkien pankkeihin.
Taivutellessaan Jeltsiniä tähän markkinoiden vapautusoperaatioon, Sachs oli luvannut IMF:ltä ja Maailmanpankilta valtavaa taloudellista tukipakettia, kuten aina sokkihoidon yhteydessä oli ollut tapana.
Mutta hän joutui pettymään pahasti. Kun amerikkalaisten perivihollinen oli luhistunut, eikä ollut enää kommunismin pelkoa, ei siten ollut myöskään tarvetta taloudelliseen apuun. Sachs luuli, että Venäjälle annettaisiin samanlaista Marshall-apua kuin saksalaisille toisen maailmansodan jälkeen.
Hän unohti, että silloin Länsi-Saksassa oli kommunisteilla ja sosialistisilla aatteilla voimakas jalansija ja amerikkalaiset pelkäsivät Länsi-Saksan ajautuvan kommunistiseen valtapiiriin. Silloin oli pakko auttaa – nyt ei enää.
Naomi Kleinin mukaan tuhokapitalismin nousu on nyt voinut vahvistua pidäkkeettömästi, koska maailmasta puuttuu poliittinen vastavoima, joka hillitsisi pääoman työvoimaan kohdistuvia kurjistumisvaatimuksia ja niiden poliittisia oikeuksia.
Nykyinen finanssikriisi on konkreettinen esimerkki siitä, että nykyiset poliittiset päättäjät eivät kykene suitsimaan valtansa tunnossa olevaa ja vapautettua pääomaa.
Edellä olevista esimerkeistä voi päätellä, että uusliberalistiset taloustieteilijät eivät ole mitään vaarattomia, objektiivisia, tasapuolisia viherpiipertäjiä, vaan pääoman pikku puudeleita ja politrukkeja. Useimmat ainakin Suomessa, propagoivat uusliberalismia ja kokoomuslaisia arvoja veromaksajien rahoilla.
Herää kysymys, tulisiko talousteorioiden kehittäjien ottaa myös osavastuu teorioiden pohjalta tehdyistä talouden sokkihoidoista ja satojen miljoonien ihmisten taloudellisesta hädästä.
Kirjoittaja on tamperelainen tietokirjailija.
lehti 