Paavo Lipposen kaksi täyttä kautta pääministerinä (1995–2003) päättyivät 23 vuotta sitten. Pääministerimuistelmien aika olisi ollut vuonna 2005, ei 2025. Nyt Lipponen muistelee tänään ilmestyvässä Valtionhoitajassa tapahtumia ja henkilöitä, jotka tuntevat vain pitkän linjan politiikan harrastajat. Aikanaan suurta kohua aiheuttanut Suomen markan ERM-kytkentä ei sano nykylukijalle mitään, Länsi-Euroopan unioni WEU on painunut historian hämärään.
Niin on käynyt myös teoksessa mainituille uuden Euroopan rakentajille, kuten Theo Weigel, Guy Verhofstadt ja Manuel Barroso. Lipponen itsekin saattaa olla nykyään useimmille tuttu uusintana pyörivästä poliittisesta satiirista Itse valtiaat, ei määrätietoisena poliitikkona, joka vei Suomen EU:n ytimeen. Omien sanojensa mukaan hän ei sen sijaan ajanut Suomea salaa Natoon niin kuin hänen jälkimaineensa väittää.
Vähintään Lipponen olisi saanut aloittaa kolmiosaisen mustelmasarjansa lopusta, jolloin pääministeriaikaa olisi kerrattu jotenkin vielä tuoreena vuonna 2009.
Toisenkin osan ilmestymisestä on kulunut 11 vuotta. Pääministerimuistelmien kymmenen vuoden kypsytys tuntuu oudolta, koska pääasiassa vuodet 1995–2003 käsitellään kirjassa vuosi kerrallaan luettelomaisesti. Laajempia yhteenvetoja Lipponen tekee vasta kirjansa lopun pitkissä esseissä.
Vasemmistoliitto hajosi
Lipposen sateenkaarihallituksissa edustettuina olivat SDP, kokoomus, vasemmistoliitto, vihreät ja RKP.
13.4.1995 nimitetystä ykköshallituksesta tuli traumaattinen kokemus vasemmistoliitolle. Osa sen kansanedustajista vastusti hallituksessa olemista kuin vanhasta muistista. Heidät erotettiin eduskuntaryhmästä, mutta otettiin seuraavissa vaaleissa takaisin puolueen listoille. Vasemmistoliiton puheenjohtajan, kulttuuriministeri Claes Anderssonin ja puolueen vahvan vaikuttajan Esko Seppäsen välit menivät poikki.
Ristiriitojen syynä oli yhtäältä periaatteellinen vastustus hallitusyhteistyötä kokoomuksen kanssa vastaan, ja toisaalta hallitusohjelman 20 miljardin markan leikkaukset, jotka kohdistuivat myös sosiaaliturvaan. Tämä järkytti monia, koska vuoden 1995 eduskuntavaaleihin oli menty lupaamalla muutosta Esko Ahon porvarihallituksen leikkauspolitiikkaan.
Lipponen ei kerro juuri mitään hallituksensa sisäisestä elämästä eikä siis siitäkään, miten vasemmistoliiton kipuilu siihen heijastui. Vasemmistoliiton ministereistä Anderssonista ja Terttu Huttu-Juntusesta hänellä on ylipäänsä vain pari sinänsä myönteistä huomiota.
Eläkeläiset vieläkin kiukkuisia
Kovimmalla ottivat lapsilisien leikkaukset. Muistelmissaan Lipponen taustoittaa, että demarit pitivät parempana leikata universaalista etuudesta kuin tarveharkintaisesta. Tulonjakovaikutus oli siten suotuisampi pienituloisille.
Vanhimmat eläkeläiset muistelevat yhä kiukkuisina silloin säädettyä taitettua indeksiä ja kansaneläkkeen pohjaosan leikkausta. Sillä rahoitettiin kuitenkin subjektiivinen päivähoito-oikeus, joka on voimassa tänäkin päivänä ja joka koskee myös työttömien lapsia.
Vaalikauden alun leikkauksilla pyrittiin vakauttamaan 1990-luvun lamassa pahasti velkaantunut valtiontalous samalla kun työllisyyspolitiikkaa tehostettiin tavoitteena työttömyyden puolittaminen.
Nokia-vetoinen kasvu auttoi molemmissa niin, että Lipposen kahdeksan pääministerivuoden loppusaldo on häikäisevä, etenkin kun sitä vertaa vuodesta 2008 alkaneeseen kituuttamiseen. Lipponen luettelee Suomen BKT:n olleen vuonna 2003 asukasta kohden korkeampi kuin Ranskassa, Saksassa ja Britanniassa, mutta matalampi kuin muissa pohjoismaissa. Työllisyys parani, verotus keveni, mutta pääomaveroa korotettiin. Lamassa otettuja velkoja maksettiin pois, mikä loi tilaa elvytykselle seuraavassa kriisissä.
Suomi rankattiin maailman kilpailukykyisimmäksi valtioksi. Lipposen mukaan Suomen salaisuus oli koko kansan korkea koulutustaso, innovaatiokykyä lisäävä avoimuus sekä työmarkkinajärjestöjen yhteistyö, jota Lipponen vaali kautensa alusta loppuun saakka.
Uusliberaali vai ei?
Lipposella on kuitenkin maine oikeistodemarina ja hänen hallituksillaan uusliberaaleina. Professori Heikki Patomäki kirjoitti vuonna 2007 ilmestyneessä kirjassaan Uusliberalismi Suomessa Lipposen ensimmäisen hallituksen sinetöineen uusliberalismin ja sitouttaneen siihen myös vasemmistoliiton ja vihreät.
Lipposen muistelmien konna Erkki Tuomioja julisti vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen uusliberaalin hallituskauden päättyneeksi.
Lipponen puolustautuu oikeistosyytöksiä vastaan sillä, että hänen hallitustensa talous- ja yhteiskuntapolitiikka noudatti sosialidemokraattista markkinatalouden yhteiskunnallisen ohjauksen periaatetta.
Selkeimmin hänen hallituksensa erotti Lipposen itsensä mukaan yltiöliberalismista kolmikantainen tulopoliittinen yhteistyö. Siihen liittyi vahva sosiaalipolitiikka. Sosiaaliturva tuli avuksi laskusuhdanteissa, sosiaalipalvelut ehkäisivät syrjäytymistä ja koulutus tuki kilpailukykyä ja tuottavuuden kasvua.
Valtionyhtiöiden omistusta myymällä saatiin rahaa investointeihin ja velkojen maksuun.
Hyvinvointivaltio tuli pelastetuksi
”Hyvinvointivaltio ei tullut valmiiksi, mutta saimme sen pelastetuksi”, Lipponen vetää kauttaan yhteen.
”Lapsilisiä leikattiin, mutta toisaalta saimme aikaan subjektiivisen päivähoito-oikeuden. Palvelut paranivat, vaikka tulonsiirtoihin puututtiin. Eläkkeiden ostovoima säilyi, ja eläkejärjestelmän kestävyys turvattiin merkittävillä uudistuksilla.”
Rakenteellinen työttömyys jäi kuitenkin liian korkeaksi. Lipposen mukaan sen purkaminen olisi edellyttänyt pidempään jatkunutta 4–5 prosentin vuotuista kasvua. Siihen ei päästy.
Vuoden 2003 vaalit voitti keskusta, ja siitä alkoi punamultayhteistyö pitkän tauon jälkeen. Lipponen jättäytyi pois Anneli Jäätteenmäen hallituksesta ja siirtyi eduskunnan puhemieheksi.
Vaalitulos olisi mahdollistanut sinipunayhteistyönkin jatkon, ja Lipponen kirjoittaa saaneensa pyyntöjä sekä vasemmistoliitosta että vihreistä jatkaa pääministerinä.
Vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes oli kypsyttänyt demarit.
”Minä olin kestänyt Siimeksen avoimet hyökkäykset pääministeriä vastaan, mutta niistä huolimatta olisin ollut valmis jatkamaan yhteistyötä hänen johtamansa vasemmistoliiton kanssa.”
Hallitusyhteistyön keskustan kanssa ratkaisi Lipposen mukaan demarien oma kokoomuskauna, joka johtui puolueen heikosta itsetunnosta ja kykenemättömyydestä puolustaa omia saavutuksia.
Se tuntuu henkilöityvän Erkki Tuomiojaan, josta Lipponen kirjoittaa, että ”Erkki-parka, hän olisi vielä maistava, mikä ero oli kahden hallituskauteni ja porvareiden hallitsemien kausien välillä. Mutta olihan niitä mukavampi katsella ministerin paikalta.”
Paavo Lipponen: Valtionhoitaja, muistelmat 1995-2024. 679 sivua, WSOY 2025.
uutiskirje 