Marxilaisittain käsitteellistettynä se, miten tuotanto on järjestäytynyt, heijastuu myös siihen, kuinka sukupuoli ymmärretään. Sikäli kun mies ymmärretään sukupuolena – kuten feministit ovat toivoneet asian olevan – eikä ihmisen normina yleensä, avautuu mahdollisuus käsitteellistää vasemmistolaisesta näkökulmasta yleistynyttä puhetta miesten ongelmista ja mieheyden kriisiytymisestä, kysyä mitä vasemmiston on tehtävä.
Ihmiskunnan talous- ja sosiaalihistoriassa voidaan tehdä kolme siirtymää. Ensimmäinen oli keräilyyn ja metsästykseen perustuvasta tuotannosta siirtyminen maatalouteen ja karjankasvatukseen, toinen oli yhteiskunnan teollistuminen eli modernisaatio ja kolmas – mikä on edelleen käynnissä – on siirtyminen jälkiteolliseen palvelujen ja informaation tuotannolle perustuvaan talouteen.
Maatiloilta liukuhihnan ääreen tehtaaseen siirtyminen, muutto maaseudulta ahtaisiin lähiöihin, joissa ei työpäivän jälkeen ollut muuta miehekästä tekemistä kuin mennä lähiöravintolaan oluelle ja heittämään tikkaa, oli jo monelle miehelle kova paikka.
Mitä vikaa on siinä, jos työväenluokkaiset miehet haluavat ajaa lujaa ja kuolla nuorina?
Vielä raskaampaa monelle perinteisesti ajattelevalle miehelle on ollut viime vuosien perinteisen teollisuuden alasajo ja siirtyminen jälkiteolliseen tuotantoon. Suomessa nämä muutokset ovat kaiken lisäksi tapahtuneet lähes perätysten johtuen siitä, että Suomi teollistui varsin myöhään.
Jälkiteollisessa yhteiskunnassa sellaiset asiat kuin liikkuvuus, joustavuus, tieto, viestintä, yhteistyö ja tunteen ovat tulleet työelämässä yhä tärkeämmäksi. Nämä on aikaisemmin ymmärretty enemmän tai vähemmän feminiinisiksi ominaisuuksiksi. Puhutaan työelämän ja koko yhteiskunnan feminisoitumisesta. Niin ikään yhä useampi uusi työpaikka syntyy hoiva- ja sosiaalialalle.
Työnjohdossakin suositaan nykyään tunnejohtamista vanhanajan armeijassa opitun autoritaarisen johtajuuden sijaan.
Kaiken lisäksi vuodesta 1987 naiset ovat äänestäneet eduskuntavaaleissa ahkerammin kuin miehet ja 1990-luvulla naiset pääsivät valtioneuvostoon hoitamaan muitakin tehtäviä kuin johtamaan sosiaali- ja terveysministeriötä tai opetusministeriötä.
Homoseksuaalisuus ei myöskään välttämättä enää ole stigma 2000-luvun Suomessa. Myös talouden globalisaation ja kylmän sodan päättymisen jälkeen maahanmuutto, maastamuutto ja siirtolaisuus on lisääntynyt.
Teollisen yhteiskunnan logiikkaa noudattanut hyvinvointivaltio tasa-arvoisti ihmisiä normalisoimaan heidät vaikka väkisin yhteen ainoaan oikeaan valkoiseen heteroseksuaaliseen muottiin.
Jälkiteollisessa yhteiskunnassa ei ole yhtä oikeaa miehenä – tai naisena – olemisen tapaa: jokaisen on luotava oma identiteettinsä, valittava se lukemattomista eri variaatioista, joka sitten alistetaan kapitalismin riistettäväksi. Tämä on jälleen johtanut maskuliinisuuden kriisiytymiseen.
Mitä tällaisessa tilanteessa vasemmiston pitäisi tehdä? Vasemmistolaisen miespolitiikan ongelmana voidaan kristallisoida kysymykseen, kuinka puolustaa mieheyden tai naiseuden moneutta toimimatta samalla jälkiteollisessa yhteiskunnassa kapitalismin työmyyränä, sopeuttaa miehiä vain ja ainoastaan kapitalistisen tuotannon muutoksiin?
Esimerkiksi Kansan Uutisissa (10.11.2010) STTK:n talouspoliittisen asiantuntijan ja tasa-arvoaktiivin Ralf Sundin mielestä eliniänajan odotus on suurin miehiä koskeva tasa-arvo-ongelma. Häneltä jää kuitenkin kysymättä, kenelle ja miksi miesten lyhyempi eliniänaika on ongelma. Onko se ongelma miehille itselleen vai kapitalisteille? Jos miehet sairastelisivat vähemmän ja eläisivät pidempään, voisi miesten työelämässä riistämistä jatkaa pidempään. Mitä vikaa on siinä, jos työväenluokkaiset miehet haluavat ajaa lujaa ja kuolla nuorina?
Toinen ongelma on se, että kuinka vasemmisto voisi käyttää hyväkseen maskuliinisuuden kriisiytymistä vaalikentillä tänä keväällä. Sikäli kun politiikka ymmärretään Niccolò Machiavellia seuraten ruhtinaan eli poliitikon ja kansanjoukkojen väliseksi liitoksi toisia ruhtinaita eli poliitikkoja ja heidän edustamiaan voimia vastaan, voimme hahmottaa poliittisia strategioita, kuinka eri poliitikot ovat pyrkineet hyötymään maskuliinisuuden kriisiytymisestä.
Kokoomuksen Alexander Stubb on malliesimerkki siitä, että yhteiskunnan feminisoitumisesta ovat hyötyneet ennen kaikkea ne ylemmän keskiluokan miehet, jotka ovat kyenneet omaksumaan maskuliiniseen ruumiillisuuteen aikaisemmin feminiinisiksi ymmärrettyjä ominaisuuksia. Hän pyrkii luomaan liittosuhteen toisiin keskikuokan miehiin ja naisiin urheilemalla miehekkäästi iltapäivälehtien sivuilla erotisoimalla ruumiinsa kokovartaloministeriksi.
Perussuomalaisten Timo Soini yrittää puhutella miehiä, jotka eivät ole kyenneet tai halunneet omaksua aikaisemmin feminiinisiksi ymmärrettyjä ominaisuuksia ruumiillisuuteensa ja ovat heikoilla siirtyessämme teollisesta tuotannosta palvelujen ja informaation tuotannolle perustuvaan talouteen. Hän edustaa protestimaskuliinisuutta.
Soini on tietoisesti pyrkinyt retoriikallaan houkuttelemaan keskustan ja SDP:n konservatiivisimpia miesäänestäjiä loikkaamaan Perussuomalaisten kelkkaan nyt kun puolueissa on naispuheenjohtajat – ja gallupkäyristä päätellen onnistunut siinä. Perussuomalaisten kannattajissa onkin muita eduskuntapuolueita selkeästi enemmän miehiä kuin naisia. Myös niin sanottu maahanmuuttokriittinen liike on lähes yksinomaan miesten juttu.
Keskustan ja SDP:n miespoliitikot näyttäytyvät Stubbin tai Soinin edustamien maskuliinisuuksien valjuilta variaatioilta. Jopa vihreiden homomiehet, Oras Tynkkynen ja Pekka Haavisto, mahtuvat Stubbin edustaman miespoliitikkotyypin raameihin.
Valitettavasti myös Vasemmistoliiton miespoliitikot sijoittuvat näiden kahden ideaalityypin välimaastoon, vaikka esimeriksi Paavo Arhinmäki vegetaristisena ”jalkapallohuligaanina” on kieltämättä mielenkiintoinen hybridi potentiaalisten äänestäjien silmissä.
Ehkä Vasemmistoliiton miespolitiikan omaleimaisuus löytyykin vasemmistolaisten naisten kyvystä puhutella ja kuunnella miehiä heidän kriisissään elinkeinorakenteen ja työelämän muuttuessa?
Esimerkiksi Tamperelainen kaupunginvaltuutettu ja sosiologi Anna Kontula pamfletillaan Näkymätön kylä (2010) ei ainoastaan pyri politisoimaan harmaata taloutta ja siirtolaiskysymystä, vaan sitä voidaan lukea pyrkimyksenä luoda tämän päivän ruhtinattaren ja työväenluokkalaisten miesten välinen liitto kuitenkaan ketään ihmistä sulkematta ulos.
Siinä missä Soinin retoriikkaa voi kutsua – ainakin paikoittain – naisvihamieliseksi, Kontula vastaa tähän ylitsevuotavalla miesrakkaudella.
Parakin miesten välillä syntyy ystävyyssuhteita, jotka osaltaan helpottavat ikävää. Siksi jotkut kutsuvat parakkitovereita perheekseen. Tunnelmaa pidetään yllä jatkuvalla kujeilulla ja leikinlaskulla, josta minäkin saan osani – ihovoidetta ovenkahvassa, piilotettu kahvikuppi, pyyhkeen pihistäminen kesken suihkun ja niin edelleen. […] Ikävä on kuitenkin tiivistynyt parakin seiniin, se on kuitenkin läsnä koko ajan kun tehdään askareita tai nauretaan vodkaringissä. Miehet tietävät menettävänsä kallisarvoista aikaa: juuri nyt lapset tarvitsevat isäänsä, juuri nyt pitäisi olla läsnä, tukea, ohjata ja rakentaa elinikäistä ihmissuhdetta. (Näkymätön kylä, sivut 98–99)
Kontula yrittää osoittaa työläisromantiikan hengessä kuinka hän ymmärtää työväenluokkaisten miesten elämän iloja ja suruja kuin samaistuen heihin. Pamfletissaan hän kääntää myös oman sukupuolensa voimavaraksi, mikä on harvinaista suomalaisille naispoliitikoille.
Kirjoittaja on tamperelainen yhteiskuntatieteiden maisteri ja valtio-opin tutkija.
uutiskirje 
