Viime viikolla Suomen medioissa uutisoitiin valtionvarainministeri Riikka Purran (ps.) ulostuloista, joissa hän ehdotti kasvot peittävien huntujen eli burkan ja niqabin kieltämistä. Tähän ehdotukseen yhtyi muun muassa kansanedustaja Sanni Grahn-Laasonen (kok.), joka oikeutti kantaansa tasa-arvolla ja turvallisuudella.
Usein huivi- ja burkakeskustelut käynnistyvät oikeiston aloitteesta, mikä herättää minussa ristiriitaisia tunteita: haluan, että aiheesta puhutaan, mutta perussuomalaisten nostamana aihe nähdään heidän näkökulmastaan, ei esimerkiksi vähemmistöfeministien.
Useat tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta ajavat taas puolustavat islamin siveyssääntöjä. He vetoavat agraari-Suomen huivipäisiin mummoihin ja käyttävät nunnavertauksia. Elämme kuitenkin Suomessa vuotta 2025. Se, että synnyimme tytöiksi muslimiperheisiin, ei vielä tee meistä nunnia, vaikka huivin olisimmekin joutuneet pukemaan jo lapsina.
Valkoiset naiset siveyssääntöjen puolella
YLE haastatteli (13.8.2025) muslimifoorumin Pia Jardia, kantasuomalaista islamiin kääntynyttä naista. Hän saa puhua aiheesta, joka maailmalla ja Suomessa koskettaa enimmäkseen syntyperäisiä muslimeita, usein ruskeita ja mustia, tyttöjä ja naisia. Kukaan ei kuitenkaan kyseenalaista sitä, että Jardin kaltaiset naiset valtaavat mikrofonit sekä medioissa, että järjestöissä.
Islamista tehdään milloin näkyvään vähemmistöön kuuluvien uskonto, jolloin sitä voidaan puolustaa vähemmistöuskontona, ja taas kun tarkoitusperiin sopii, se onkin maailman toiseksi suurin uskonto – liian suuri ja monimutkainen, että siihen voisi sanoa juuta tai jaata. Se on joka tapauksessa kaikille avoin uskonto, josta täällä äänekkäimmin tuntuvat puhuvan siihen aikuisina kääntyneet valkoiset naiset.
Se, että synnyimme tytöiksi muslimiperheisiin, ei vielä tee meistä nunnia.
Jardi laajentaa haastattelussa keskustelua puhumalla huivikiellosta, vaikka nimenomaan keskiössä on kasvoja peittävät hunnut kuten burka (kasvoja ja koko kehoa peittävä vaate) ja niqab (kasvoja peittävä huntu), eikä katukuvassa yleisemmin nähtyä hijabia (hiuksia peittävä huivi).
Toisaalta Jardi osoittaa mielestäni myös rohkeutta. Hän ei mieti, saako valkoisena naisena puhua aiheesta, joka koskettaa suurimmaksi osaksi näkyvien vähemmistöjen naisia. Samaan aikaan feministit rajoittavat itseään antirasismin nimissä raivaten tilaa uskonnolliselle epätasa-arvolle.
Kyse ei ole yksilöistä vaan rakenteista
Keskustelun laajentaminen tai sen sivusta kommentointi näkyy myös LinkedInissä, jossa yrittäjä Ia Adlercreutz kertoo tuntevansa lempeän ja voimaantuneen musliminaisen, joka on kaukana alistuneesta ja virheellisestä stereotypiasta.
Jokaisessa ihmisryhmässä on taatusti hyviä sekä huonoja ihmisiä, eikä kukaan järkevä tai vähääkään sosiaalinen ihminen argumentoisi tätä vastaan, mutta kun puhumme islamin siveyssäännöistä, kumpuavat ne hyvin vaikutusvaltaisesta ideologiasta.
Riippumattoman yhdysvaltalaisen Pew-tutkimuslaitoksen mukaan (2010) maailmassa on 49 muslimienemmistöistä maata. Näistä lähes jokaisessa sharia vaikuttaa tavalla tai toisella, osassa tiukemmin, osassa väljemmin. Kyse on siis rakenteista, eikä rakenteita pidä tarkastella yksittäisen ihmisen toimien kautta, vaan paljon laajemmin.
Tämä pätee myös kristinuskoon, kun tarkastelemme uskonnon vaikutuksia: sen hyviä ja vähemmän hyviä puolia, kirkon oppeja, toimintaa, johtoa, saarnoja – emme niinkään yksittäisiä kristittyjä.
Tai jos esimerkiksi tunnen kivan perussuomalaisen, voinko yhtä kevyesti ohittaa puolueohjelman tai ohittaa puoluejohdon ulostuloja? Voisinko, koska tunnen mukavan ihmisen, katsoa poliittisia rakenteita ruusunpunaisten lasien läpi? Tuskin. Miksi tekisimme islamin kohdalla poikkeuksen?
Osalle naisen äänikin on ”säädytön”
Anekdoottisten todisteiden lisäksi huivi-, burka- ja laajemmin islamkeskusteluissa vallitsee tasapuolisuusharha. Tasapuolisuuden nimissä kuulemme sekä musliminaisen että entisen musliminaisen näkökulmia huivista, niqabista, burkasta ja kaavuista.
Yksi haluaa ylläpitää naisiin epäreilusti kohdistuvaa siveyssääntöä oikeuttaen sitä valintafeminismillä. Toinen haluaa haastaa sitä. Kirjoitin vuosi sitten Fatim Diarran (vihr.) ja Iida Tanin teokseen Lupa olla tyttö kyseenalaistamisen etuoikeudesta. Siitä, miten yhteisön vallitsevien rakenteiden puolustaminen on usein riskitöntä, kun taas niiden haastaminen on huomattavasti vaarallisempaa. Hiljaisuus ja hiljentyminen hyödyttää erityisesti yhteisön miehiä.
Huivi- ja burkakeskusteluja ei juuri käsitellä feminismin ja tasa-arvon näkökulmasta – paitsi silloin, kun siveyssääntöjä puolustellaan valintoina – mutta itse rakenteita, siveys- ja puhtauskeskusteluja ja valintaretoriikkaa, katsotaan läpi sormien.
Monet äänekkäät muslimit puolustavat epätasa-arvoa vedoten siihen, että miehillä on myös siveyssäännöt, mikä muka osoittaisi islamin kohtelevan molempia sukupuolia tasapuolisesti. Tosiasiassa miehen ”awra” eli säädytön, peitettävä alue on vain navasta polveen, kun taas islamin suurimmat sunni- ja shiiakoulukunnat määrittelevät naisen awran lähes koko kehoa koskevaksi.
Feministit rajoittavat itseään antirasismin nimissä raivaten tilaa epätasa-arvolle.
Osa katsoo, etteivät kasvot kuulu awraan, mutta toiset vaativat varmuuden vuoksi niiden peittämistä, ja jotkut jopa laskevat naisen äänen osaksi awraa. Tällaista käsitystä muun muassa Taliban hyödyntää.
Vastaavaa tasapuolisuutta ei kuitenkaan vaadita muissa keskusteluissa, etenkään sellaisissa aiheissa, joita pidetään valtaväestön omina. Miksi emme kutsu kristillisdemokraattien Päivi Räsästä puhumaan aborteista? Tai Jussi Halla-ahoa antirasistiseen keskusteluun?
Vähemmistöfeministit joutuvat jatkuvasti jakamaan tilan omien yhteisöjensä konservatiivisten tahojen kanssa jopa tapahtumissa, joita järjestävät tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta edistävät toimijat. Eikä siinä mitään – tasapuolisuus voi toki avartaa ja jopa yhdistää erimielisiä ihmisiä – mutta miksei tätä laajenneta koskemaan myös valtaväestöä?
Siispä keskustelun tulisi siirtyä yksilön subjektiivisista kokemuksista rakenteisiin: ovatko huivi, burka ja niqab rakenteellisesti tasa-arvoisia vai eivät? Ratkaisun ei tarvitse välttämättä olla laillinen kielto, mutta ei myöskään kulttuurirelativismin tuottama hiljainen hyväksyntä.
Osa Lähi-idän feministeistä ajaa kieltoja
Samalla viikolla, kun Suomessa käytiin keskustelua burkakiellosta, Saksan valtionmedia DW:n arabiankielinen kanava julkaisi videon Jemenissä tapahtuneesta kaappausyrityksestä. Videossa nainen (oletettavasti) yrittää kaapata pienen tytön tämän kotioven edestä. Tämä niqabiin pukeutunut henkilö juoksee ripeästi vetäen lasta mukanaan. Tyttö pelastuu täpärästi, kun hänen lähes samanikäinen veli irrottaa tytön niqab-henkilön käsistä.
Syttyy keskustelu arabiaksi siitä, pitäisikö niqabit kieltää. ”Tuo on taatusti mies, joka esittää naista”, yksi kommenteista sanoo. ”Kyllä, hän kävelee aivan liian aggressiiviseen tahtiin ollakseen nainen”, toinen yhtyy sanottuun.
Burkahenkilön sukupuolesta en osaa sanoa ja tuskin osaa varmaksi kukaan muukaan, mutta turvallisuuden kannalta huoli tunnistamattomuudesta on mielestäni oikeutettu.
Moni videon kommentoijista puolusti kieltoa vedoten juurikin turvallisuuteen. Teologia on syvästi sidoksissa keskusteluun, jossa osa oikeutti pukeutumista uskonnolla ja toiset muistuttivat, etteivät niqabit ole islamin kaikissa suuntauksissa pakollisia, huivi taas on.
Mielestäni kielto ei ole tarpeellinen, mutta se kuvastaa murrosta Euroopassa.
Keskustelu ei siis ole lainkaan ominainen länsimaille, vaan sitä käydään aktiivisesti muslimienemmistöisissä maissa. Osa feministisistä järjestöistä Lähi-idässä on ajanut kasvon peittävien huntujen rajoittamista. Yhden järjestön iskulauseista kuuluu ”kasvosi on identiteettisi”, samaan aikaan täällä emme feministeinä uskalla ottaa aihetta oma-aloitteisesti puheeksi, vaan kauhistelemme oikeiston ulostuloja.
Burkakiellot ja jopa huivikiellot, aivan kuin niiden ympärillä käydyt keskustelutkaan, eivät ole lähtökohtaisesti vain länsimaalaisia. Olemme tottuneet kuulemaan Ranskan ja Tanskan kielloista, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt muslimienemmistöisten maiden, kuten Tunisian ja Tadžikistanin, burkakiellot.
Tadžikistan on kieltänyt burkan lisäksi hijabin. Maa oikeuttaa toimintaansa kulttuurin varjelulla, sillä perinteisesti naisilla on siellä usein hyvin värikkäät kansallispuvut, kun taas huivit, niqabit ja burkat nähdään konservatiivisena tuontitavarana, osana maan arabisoimista. Irak pisti käytäntöön hetkellisesti alueellisen niqabkiellon, kun Isis-sotilaat olivat yrittäneet niqabien avulla ylittää armeijan valvonnassa olevat tarkastuspisteet.
Ohituskaista jumalalliselle epätasa-arvolle
Oma kysymyksensä on, kuinka paljon haluamme omaksua globaalin etelän mailta, ja ovatko kiellot sellainen asia.
Mielestäni kielto ei ole tarpeellinen, mutta se kuvastaa murrosta Euroopassa. Uususkovaisuuden nousun Yhdysvalloissa ja muualla länsimaissa pitäisi viimeistään olla syy alkaa rohkeasti kritisoimaan uskontojen patriarkaalisia rakenteita, islamin kohdalla poikkeusta tekemättä.
Oikeistolaiset ovat pinnallisilla kieltoehdotuksillaan nostaneet hunnun valkoisen valintafeminismin ongelmallisuuden yltä. He osoittavat sormella epäkohtaan. Sillä välin valkoinen feministi epäröi valkoisuuttaan puuttua asiaan, ja keskittyy mieluummin oikeistolaisen agendaan, aivan kuin hänellä ei itsellään olisi omia poliittisia tavoitteita.
Vaikuttaa siltä, että uskonnonvapaus on noussut muita oikeuksia tärkeämmäksi, kun Suomessa jopa ateistit ja sekulaarit sortuvat tarjoamaan ohituskaistan ja erikoisluvan jumalalliselle epätasa-arvolle.
Voimme vastustaa naisten vaatetuksiin kohdistuvia kieltoja mutta feministeinä vähintä, mitä meidän tulee tehdä, on käyttää ääntämme siveyssääntöjen kritisoimiseen. Ei kohdistettuna yksilöihin, vaan laajemmin siihen ideologiaan, joka tuputtaa eetteeriin naisen kehon olevan syntiä.
On hyvä muistaa, etteivät valinnat synny tyhjiössä.
uutiskirje 
