Ukrainan sodan roihutessa jopa venäläisen kirjallisuuden klassikoita, kuten Puškinia tai Dostojevskia on alettu syyttää imperialismista. Menemättä siihen, onko taannehtivassa canceloinnissa järkeä, voi todeta, että Anton Tšehoviin (1860–1904) syytökset eivät ole tarttuneet.
Venäläisistä klassikoista Tšehov on skeptisin, hänestä ei löydä Dostojevskin messianismia tai vallanpitäjien puolustelua, päinvastoin: novellin mestari ja teatterin uudistaja oli moneen suuntaan kriittinen. Imperialismi ja rasismi olivat hänelle vieraita. Hän oli aikansa kokeellinen prosaisti, joka irtautui realismista kohti modernismia.
Valtaosa Tšehovin keskeisistä novelleista on suomennettu 1960-luvulta lähtien, mutta monista käännöksistä on jo aikaa. Novellivalikoima Onni on Martti Anhavan Tšehovia koskevan kirjoittelun ja suomennosten kliimaksi. Järeä opus näyttää Tšehovin eri kehitysvaiheet. Novelleja on lyhyistä pakinoista pienoisromaaneihin.
Valikoiman 51 novellin joukossa on tunnettuja tekstejä – ja 21 uutta suomennosta – mutta monia tärkeitä novelleja on jäänyt poiskin. Tšehovin koottujen laitoksessa on 580 novellimaista tekstiä, joten valinnan varaa on toki ollut. Anhava toteaa jälkisanoissa haarukoineensa kirjailijan tuotantoa ”pikemminkin monipuolisuutta havitellen kuin novellien ’merkityksellisyyttä’ apteekkivaa’alla punniten”. Silti voi kysyä: missä ovat ”Agafja”, ”Jonytš”, ”Nukuttaa” tai ”Musta munkki”?
Niminovelli ”Onni” tiivistää tšehovilaisen eetoksen: ihminen ikävöi aina muualle, eikä löydä onneaan, koska ei tajua edes etsiä, haaveet eivät toteudu. ”Lähellä on kyynärpää, mutta puraisemaan et ulotu”, sanoo kiertovartija Pantelei mainitussa novellissa.
Tšehovilla ihmiset potevat usein elämänpelkoa ja vapauden puutetta olosuhteidensa keskellä. Yksinäisyys ja eristyneisyys näyttäytyvät ihmisen luontaisena osana. Elämänpelon huipentuma on ”Koteloitunut ihminen” -novellin opettaja Belikov. Tšehov jatkoi venäläisen 1800-luvun kirjallisuuden ”tarpeettoman ihmisen” tyyppiä, mutta ironisesti. Synkimmissäkin novelleissa on usein vähintään huumorin tai satiirin häivähdys.
Kuvatessaan aikalaisiaan ”pieniä ihmisiä” kirjailija tuntui tavoittavan jotain yleispätevää. Tšehov vaikuttaa yhä uudestaan ajankohtaiselta. Kyse ei ole vain siitä, että kirjailijan aiheet ovat niinsanotusti ikuisia, vaan koska yhteiskunnan eriarvoisuudesta ja juurettomuudesta tuli modernin ajan läpäisevä kokemus.
Tšehov oli köyhtyneen kauppiaan poika, joka luki itsensä lääkäriksi. Opintojaan rahoittaakseen hän kirjoitteli humoristisia tarinoita sanomalehtiin. Valtaosa Onni-valikoiman uusista suomennoksista on näitä hupijuttuja. Niistä kiinnostavin on ”Elämä kysymyksinä ja huudahduksina”. Se on kokeellinen lastu, jossa ei ole muuta kuin elämänkausien väliotsikot sekä kysymys- ja huudahduslauseita.
Suosion myötä Tšehov siirtyi pikkuhiljaa senttarista kirjailijaksi. Hänen läpimurtonsa oli laaja novelli ”Aro” vuonna 1888. Sen jälkeen hän ryhtyi vakavissaan kaunokirjailijaksi.
Vastakohtana venäläisten 1800-luvun klassikoiden romaaanijärkäleille Tšehovista kehittyi lyhyen muodon mestari. Hän loi uuden novellityypin, jossa korostuu pikemmin henkilöiden psykologia kuin abstraktit ideat. Kirjailija on ellipsin, poisjättämisen mestari, ei sano kaikkea, eikä selitä vaan näyttää. Teksti on täsmällistä ja konkreettista, dialogia ja sisäkertomuksia hyödynnetään paljon. Lyhyestäkin novellista avautuu laaja tarina. Loppu jätetään avoimeksi.
Tšehovin sisältäpäin kuvatut ihmiset ovat aina ristiriitaisia ja siten inhimillisiä. He ovat yhteisön jäseniä – ja siihen eri tavoin sidottuja – mutta silti aina yksilöitä. Kirjailija osasi eläytyä mitä moninaisimpien ihmisten nahkoihin. Tšehovin henkilöissä hengittää koko Venäjän kansa. On talonpoikia, kauppiaita ja professoreita, ylimystöä, pappeja ja rikollisia, aviomiehiä, vaimoja ja rakastajia, vanhempia ja lapsia.
”Nimipäivä” on uusista pitkien novellien suomennoksista ehkä paras. Siinä näkyvät aviopuolisoiden vieraantuminen toisistaan, ihmisten vilpillisyys ja sosiaalisten tapojen typeryys. Tšehov kuvaa taitavasti naisen synnytystä ja lapsen menetystä sekä tuomarina toimivan aviomiehen Pjotr Dmitritšin vallantäyteistä pöyhkeyttä. Pošlost, mauttomuus, banaali sovinnaisuus, oli Tšehovin kestoaiheita.
Maaorjan pojanpoikana ja itsekin puutetta kokeneena Tšehov tiesi miten köyhyys hiertää ihmisiä. Tämä näkyi jo varhaisissa novelleissa. Kirjailija ei pitänyt tsaarinvallan despotismista ja mielivallasta.Vuonna 1890 hän matkusti Sahalinille ja kirjoitti kirjan rangaistusvankien oloista. Samana vuonna hän osallistui nälänhädän uhrien auttamiseen.
Lääkärin työ talonpoikien parissa tuotti Tšehoville tietoja ja novelliaiheita. Kirjailija käsitti virkakoneiston tehottomuuden ja kuinka sivistyneistö sekä kouluttamattomat talonpojat ja työläiset eivät ymmärrä toisiaan. Viimeksi mainittua teemaa valaisee uusi suomennos ”Erään liikeyrityksen tarina” – satiiri kansan sivistymisen vaikeudesta. Synkempi tarina samasta aiheesta on tuore suomennos ”Uusi huvila”, jossa insinööri ja hänen vaimonsa koettavat olla talonpojille hyviä, mutta nämä eivät kunnioita heitä, vaikka vanhaa säätyhierarkiaa kumartavatkin.
Yhteiskuntakriittisyys kulkee selvänä, mutta hailakkana juonteena läpi Tšehovin tuotannon, etualalle se ei pomppaa. Esimerkiksi ”Ostereita” kertoo epäsuorasti nälästä ja eriarvoisuudesta. ”Sali nro. 6” taas kuvaa mielisairaita. ”Ikävä tarinassa” kuoleva maailmankuulu tiedemies on arvoasemansa takia vieraantunut läheisistään ja pitää elämäänsä turhana. ”Kaksintaistelussa” aatelinen von Koren on rodunjalostusideoissaan jonkinlainen protofasisti.
Viiltävän ironian kautta Tšehov antoi ymmärtää, että ihmiset ja yhteiskunta ovat armottomia ja moraalisesti rappeutuneita.
”Karviaiset”-novellin eläinlääkäri Tšimša-Gimalaiski sanoo: ”kuinka paljon onkaan tyytyväisiä, onnellisia ihmisiä! Minkä tukahduttavan voiman he muodostavatkaan! Katsokaa tätä elämää: vahvojen röyhkeyttä ja joutilaisuutta, heikkojen tietämättömyyttä ja elukkamaisuutta, joka taholla mahdotonta köyhyyttä, ahtautta, rappiota, juoppoutta, tehopyhyyttä, valehtelua… Samaan aikaan kaikissa taloissa ja kaduilla vallitsee hiljaisuus ja rauha, kaupungin viidenkymmenentuhannen asukkaan joukossa ei ole ainoatakaan joka alkaisi kirkua, panisi isoon ääneen vastaan.// Ja tällainen järjestys on ilmeisesti tarpeen; ilmeisesti onnellinen tuntee olonsa hyväksi vain sen tähden että onnettomat kantavat taakkaansa vaieten”.
Kirjailija suomi tekopyhyyttä, korruptiota, itseriittoisuutta, loiselämää ja ahneutta. Oikeudenmukaisuuden lisäksi hän vaati vapautta.
”Ei ihminen tarvitse kolmea arsinaa maata, ei kartanoa, vaan koko maan piirin, koko luonnon, missä hän voi väljän taivaan alla ilmentää kaikkia vapaan henkensä ominaisuuksia ja erikoisuuksia”, sanoo Tšimša-Gimalaiski ”Karviaisissa”.
Tšehovin objektiivisuudesta on kirjoitettu paljon. Tunnettuja ovat hänen sanansa nuorelle kirjailijattarelle Avilovalle 1892: ”kun kuvailette kovaosaisia ja kurjimuksia, yrittäkää olla kylmempi – se antaa toisen murheelle ikään kuin taustan, jota vasten murhe piirtyy selvemmin”. Kirjailija kohtelee henkilöitään illuusiottomasti, eikä ota kantaa. Nämä kirjalliset tekniikat tekivät Tšehovista modernin.
Kirjailija luotti lukijaansa: hänen ei halunnut ajatella tämän puolesta, eikä tuputtaa valmiita opinkappaleita. Hänen tekstinsä ovat moniäänisiä, mikä tuntuu nykykulttuuria vasten virkistävältä. Tänä päivänä myös kirjallisuudelta vaaditaan entistä enemmän suoruutta, kun taas monitulkintaisuutta pidetään usein epäilyttävänä.
Mitään tiettyä aatetta Tšehov ei kannattanut, siihen hän oli liian skeptinen. Ennen muuta kirjailija nauraa sille miten ihmiset haluavat ajatella vain oman viiteryhmänsä keskimääräisellä tavalla, eivät itsenäisesti. Ahneuksissaan tai kapea-alaisuuttaan moni on valmis vääntymään vaikka rusetille, minkä tahansa auktoriteetin palvelukseen – niin Tšehovin aikana kuin nykyäänkin.
Anton Tšehov: Onni. Valitut novellit 1880–1903. Suomennos Martti Anhava. Siltala & Sanavalinta 2025. 1104 s.
uutiskirje 
